lauantai, 4. marraskuu 2017

Jaetaanko tasan,jokoos?

Jotenkin sitä aina välillä unohtaa itsekin kuinka hyväosainen on ollessaan sairaseläkkeellä ja saaden sellaisen pikkuruisen eläkkeen,vaikka raskasta työrä hoitsuna tein melkein aikuisikäni.Mutta,kun toimeen tulee niin siitäkin saa olla iloinen,vaikkei selkäleikkauksen jälkeen saanutkaan uutta selkää,jota olisi voinut lähteä urhoollisesti runnomaan pienipalkkaisen hoitajan hommissa.

Nythän niin paljon taas paasataan äänestämisestä ja siitä että sitä saamme ,mitä tilasimme,päättäjät ovat meidän valitsemia.Mutta,johan pienemmälläkin järjenjuoksulla lienee itsestään selvää;duunari jos äänestää herroja,niin duunari saa aina sitä leivän kannikkaansa liotella,siitä sitä kuivettunutta koppuraa,joka on aivan kuin kerjäläisen kelkannaru.Äänestämällä omalta tasolta,voi odottaa kokemus asiantuntijuutta päätösten teossa.

Ai katkerako,miksi ihmeessä olisin,jos Arkadian mäellä ei tiedetä että suomessa joutuu elämään 1200 e /kk,niin silloin on valinnoissa mennyt jotain pahasti pieleen.Mutta,en valita totean vaan,ei käy tasan onnen lahjat ja lahjattomuudet.Toinen kerää niin hitsisti mammonaa yli oman tarpeen ja toinen ei saa sen vertaa että säästyisi sossun luukulle menolta.

Jostain ihan kumman syystä ihminen haalii tavaraa,toisltakin ryöstäen,eikä koskaan tule onnelliseksi.

Minut on tavoittanut sellainen "nyt ja tässä on ainutkertainen elämä" valo.Jos minulla olisi enemmän kuin tarvitsisin,luulen että käyttäisin varoja myös hyvän tekemiseen vähempi osaiselle.

Tv:ssätuli joskus sellainen ohjelma kuin pomo piilossa ja sitten lopussa tää pomo vielä yllätti jonkun velkaisen työtekijän maksamalla hänen velkansa pois.

Ei se   pahitteeksi olisi meikäläisellekään,jos tämä mun "pomo" sieltä jostain piilosta tulisi ja kuittaisi velat anteeksi,olisi jotenkin helpompaa arjen penniä jakaa määräosiin leipää.Mutta,ei minun pomoni niin tee.Ei oleenää pomoa,on vain kipeä selkä.

Keskustelimme tuossa kuinka paha ei saa palkkaansa ja hyvä kuolee nälkään.Tämä maailman meno,jotenkin se täytyisi saattaa oikeille raiteille,että lapsenlapsemme tohtivat tehdä tutkimusmatkoja maailmaan.Että heidän unelmansa ja lapsenuskonsa säilyisi.Näin toivon ja hartaasti toivonkin,kaikki pitäisi jakaa,kaikki joka edesauttaa elämää tasapainoon.Meidän perintömme ei repisi sukulais suhteita tavaran muodossa hajalle ,vaan perintömme olisi hyvä elämä.

Sisäisen oivaltamisen kautt,a elämän ainutkertaisuuden tunnistamalla voi kummuta tahtotila,joka ei vaadi kieppumaan oravanpyörässä ,ei hamstraamaan tulevan varalle tai muuten vaan,tässä hetkessä kaikki on hyvin.Siis hyvään yöhön on hyvä nukahtaa.

tiistai, 3. lokakuu 2017

Hei,minä tässä

patsas.jpg

Minä olen taas miettinyt,miettinyt ja puntaroinut,kiännelly ja viännelly,siis sitä mikä tekee meistä me,sitä mitä olemme.

Itse koostumme sen lisäksi että vettä on paljon,nin muistoista,tämän hetkisen elämisen muistoista,siis menneisyydestä.Voin jäsennellä elämäni ajanjaksoihin,esim,ennen lasten syntymää ja sen jälkeen,siitä saakka kun lapset ovat pois lentäneet pesästä ja kohdallani on vielä ajanjakso nimeltä.Esikoiseni kuoleman jälkeen.

Minä kävin muistelemassa synnyinseudullani. Ajeltiin vanhimman veljeni kanssa,siellä missä oli vielä joku aika sitten kouluni perustat,"siinnon miun koulupohjani "sanoi legendaarinen veljeni Pepe. Koulu oli tuhoutunut tulipalossa,nyt oli perustatkin raivattu pois,halkaistu kallioon tien pohja.Sielläkin näytti kaikki pienemmältä,mäki joka oli lapsena nimeltäänkin Pitkärinne,koulusta tullessa se tuntui nälkävuorelta,kun jo oli koulussa väsyttänyt itsensä.Nyt se oli siis pahainen nyppylä,jos sitäkään.Kaikki mittasuhteet olivat muuttuneet,se seutu oli kutistunut melkein tulitikku lootan kokoiseksi.

Niin muistoista,kun muistelemme jonkun kanssa samaa henkilöä tai asiaa,voi sanoaesim:"Minun siskoni" ja sitä värittää ne muistot joita olemme yhdessä matkan varrella poimineet,ne naurut ,joita nauroimme vedet silmissä ja likipitäen pissatki lirahtaen,ne värittävät meidän muistojamme,minulle hän on jotain täydellisempää kuin kellekään muulle, hän ei ollut pahansuopa,eikä panettelija,ei pilkannut,vaan toivoi hyvää,auttoi ja kannusti.Sellainen on Mun Sisko.

Nyt kun aika on kullannut muistomme ja jos toinen ei jaksa muiostaa,toinen voi kertoa millaista oli kun....sitä ,tätä ja tuota,minä esim.voin käydä ajatuksissani niin elävän tuntuisesti meidän lähijärven rannalla "katsomassa" kuinka hän sukelsi järveen ja pudotti uuden karhean kihlasormuksensa järven pohjaan,eikä sitä löydetty,ei seuraavinakaan kesinä,niin se piiloutui ja elää muistoissa suurena ja siltä kohtaa surkeana uintireissuna.Entä sitten kun hän rakastui tulenpalavasti mieheensä  joka hänet sillä sormuksella kihlasi ,oijoi, minä olin juuri sellaisessa romantillisessa teini-iässä ja oli aivan henkeä salpaavaa seurata heidän elämäänsä,kuinka nopeasti hän olikin ison talon emäntäjä ja lypsi käsin lehmiä navetassa,sekin oli minun mielestäni jotenkin pakahduttavan romanttista,enhän minä osannut lypsää,sen minkä naapurin mummo antoi yrittää,sekin vähäinen meni kumisaappaan varresta sisään.Se oli minulle mahdoton tehtävä ja hän joka aamu meni navettaan,hoiteli lypsyhommat ja siinä sivussa pyöräytti kaksoset.Voi ihme ja jysäys.Semmoinen on Minun Sisko.

Silloin kun ilo oli ylimmillään jaoimme sen ja suru suurimmillaan,hän jaksoi olla tukena.

Kumpikin meistä tietää sen ettei jätä toista pulaan tai hätään.Jos ei muuta nin kuten hän aina sanoi siellä vieraillessani ja yöpuulle käydessä"Nyt sisko kädet ristiin ja iltarukous" hän lausui Levolle lasken Luojani hartaalla ja soituvan rytmikkäällä tavalla,liittäen loppusiunaukseen kaikki sisarukset, lapset ,ja muut.Minusta tuntui silloin että mikään paha ei voi koskaan lannistaa kun siskoni on turvanani.

Siis , Levolle laske Luojani,armias ole suojani,jos tilaltain en nousisi,Taivaaseen ota tykösi .Aamen lisäksi,siuna ja varjele siskot ja veljet ,heidän lapsensa ja lapsen lapset,anna rauhan pysyä maassamme.

 

lauantai, 16. syyskuu 2017

Kuka Sinä olet, osa 1

012.jpg

"Äiti,olisit nyt läsnä,pienen hetken vielä".Äitini sairastuessa nopeasti dementoivaan sairauteen,siinä läheinen tunsi kuinka luopuminen täytyi käydä kahteen kertaan läpi.

Meillä ,minulla ja äidillä oli aina läheiset välit .Vaikka asuimme jo vuosia eri paikkakunnilla,kuulumiset vaihdettiin ainakin kerran viikossa ja sitten kun hän muutti etelään,poikkesimme kahvittelemassa ja siinä ehti väliinkin vielä soitella.

Kevät,jolloin huomasin hänellä otteen lipsuvan käynnistikin sitten sellaisen vyöryn joka johti viiden vuoden päästä hautajaisiin.

Olimme sellaisella tutuksi tulleella lauantai käynnillä,kum silloin oli omasta työstä vapaata,keittelimme kahvit ja äiti alkoi etsimään leipomustaan jota oli kahville keittänyt, sitä ei vain löytynyt mistään,kahvit juotiin sen jälkeen kun olin siivonnut hänelle.

Siinä pöyjä pyyhkiessäni huomasin laskun kulman pilkottavan laatikosta,ajattelin laittaa sen sinne kokonaan ja laatikon avattuani huomasinkin siinä olevan pino maksamattomia laskuja.Autsh,eihän näiden pitäisi tässä olla niputettuna,asiasta kysyttyäni äitini katsoi minua hämmentyneenä ja sanoi"kun en tiennyt muutakaan niille tehdä."

Siinä rupattelun lomassa alkoi tullakin esille asioita jotka antoivat merkkejä ,että asiat eivät todellakaan enää luistaneet ilman apua.Kotiin lähtiessä sanoin vielä että, hän voi muuttaa meille asumaan jos tuntuu siltä ettei enää pärjää yksin,olihan esikoisemme huone jäänyt tyhjäksi,esikoisen muutettua ensimmäiseen omaan asuntoonsa.

Ilalla sitten soi puhelin ,vastattuani sieltä kuului äitini ääni,joka sanoi"Tulukee miut heti hakemaan tiältä,mie en ennee pärjee iteksein"Sairauteen kuului myös se että vaikka hän oli puhunut kirjakieltä lähes aina kun muistan,niin lapsuuden ajan savonkieli sieltä nosti päätään,enemmän ja enemmän.

No tuumasta toimeen ja samana iltana äiti jo nukkuikin kulmakamarissa,jonne loputkin tavarat sitten haettiin kuukauden aikana.Leikillään hän vioelä sanoi tullessaan"Jos miun jalat kestää,mutta piä pettää,laittakee miut rysässä päiväksi roikkumaan katosta,ettei tule lähettyä haahhuilemaan ympäri kaupunkia,muistamatta mihin palata"Siinä vaiheessa oli huumori vielä tallella,

Siitä alkoi minun tapaleeni omaishoitajana,joka on luku erikseen.Vaikka meidän tulisi läheisinä ymmärtää että sairaus muuttaa ihmisen,niin siitä huolimatta,kun minusta olikin tullut äidille "äiti",kuten hän joskus asian ilmaisi,se sattui,syvälle sydämeen sattui nähdä läheltä kuinka hänen persoonansa muuttui ja muisti katosi,samat kasvot ja hymy,mutta silmissä tietynlainen tyhjyys,ikäänkuin hämmentynyt äänetön kysymys:"kuka minä olen,kuka sinä olet,missä olemme ja miksi"

Minunkin oli aika oppia käsittelemään asioita ilman hänen tukeaan ja esirukouksiaan.

tiistai, 29. elokuu 2017

Sanoilla sidottu, suruun karkoitettu

19.6.2013%20001.jpg

Otsikko voi vaikuttaa omituiselta ,tai kaukaa haetulta, mutta on hyvin osuva, kun asiaa vähän tutkailee. "se minkä sidot sanoilla ,on myös henkivalloissa sidottu".

Vertaisin tätä vaikkapa negatiiviseen uutisten levitykseen tai yleensäkin mediakynnyksen ylittävän uutisoinnin sisältöön,onhan jo aikoja sitten todettu että pelkoa kylvetään kertomalla pelottavista tapahtumista.

Senkin asian voisi esittää eritavoin, vaikkapa...kuinka lopulta hyvä voittaa pahan ja pahan aikeet tuuleen tuhkana haihtuvat. Se luo toivoa ja valaisee päivän,positiivinen odotus .

Tämä aihe on tietenkin mielessä supsutellut moni eri tilanteissa,viimeisin on tämä mielisairaan teko Turussa,sanon mielisairaan,koska kukaan mieleltään terve ei toimi noin,hän on poispilattu.

Kuinka  paljon surua,tuskaa ja pelkoa hän saikaan aikaa ja vihaa yleisesti,hän pimensi hetkessä auringon,aivan kuin musta jäähuuru olisi puhallettu taivaalle,johon se jäi roikkumaan hitaasti valuen kuin pöydän reunalle kaatunut siirappi.Tori tai pöydän reuna,siihen jäi tahra,jota saa hangata ja hangata.

Se mitä ei osaa pelätä,sitä ei pelkää,en tarkoita että täytyy työntää päätä pensaaseen ja olla sokea,vaan liika uutisointi ja kansamme päättäjien hampaattomien toimintojen tulos näkyy kansalle tällaisena,ikäänkuin mikään ei olisikaan enää hallinnassa,ihmisoikeudet,jotka ovat laadittu ihmisten turvaksi,koituvatkin pahan piilopaikaksi.

Näin voi ensi tuntumalla luulla,mutta koneiston käyntiin saaminen vie tovin ja kyllä uskon vielä hyvän voittavan ja ottavan valtikan häijyiltä poi.

Katselin tuossa Prinsessa Dianasta ohjelmaa,jossa hänen poikansa paljon äitiään muistelivat,vaikka Charles onkin oikea näätä,nais näkökulmasta ajatellen toiminnallaan suloista Dianaa kohtaan ja raahaamalla haaskalintumaisen naisystävänsä avioliittoaan tahraamaan,niin kuolemansa jälkeenkin Diana on hyvyydessään suurempi kuin kukaan melkein koskaan enää.

Suru jota lapset kantavat äidin menetyksestä ,kun olivat vielä liian nuoria,ei todellakaan tuo plussaa isälle,kuinka hän kohteli Dianaa,he olivat kuin kahdelta eri planeetalta,Charles oli niin sokea ja ala-arvoinen puolisoksi.Siitä huolimatta Diana ja hänen toimintansa hyvän vuoksi sai paljon aikaa,ei häntä voinut haaskalinnut nujertaa henkisesti.

Henkinen sitominen on jopa pahempaa kuin ruumiillinen,räteillä sidotut sidokset saa pois ,mutta henkinen sitominen,manipulointi ja aivopesu,siitä on hitaampi toipua.

Muistan kun esikoiseni kertoi  tarkastuksessa todetun syöpäsolujen kadonneen selkäytimestä,kaksi viikkoa olo oli kuin perhosen kesäinen lentely,näin minä sen näin ja sitten kun hän kertoi että uusi ja rajumpi löydös oli joulukuun alussa,tunsin kuinka raskas kahle kietoutui sydämen ympärille,tehden joka sydämen lyönnin,kuin avohaavaan olisi lyönyt,joka lyönti teki kipeää ja pelko panssaroi kaiken niin että toivoa oli vaikea nähdä.Tänään sain aamusta kokea samankaltaisen vapautuksen,jonka tiedän hyvin olevan psykologista ,mutta antaa tilaa hengittää vapaasti jonkun aikaa.

Voi kunpa emme tänään sitoisi ketään sanoilla,antaisimme vapautuksen jo sidotuille ja edesauttaa hyvän leviämistä maailmassa.Emme voi kaikkea muuttaa hetkessä,mutta ei meidän tarvitse antaa lisää valtaa pelon kautta pahuudelle.

torstai, 17. elokuu 2017

Oppisinko luopumaan?

kultasade.jpg

Mistä kaikesta sitä joutuukaan luopumaan elämän matkan varrella?Jos pikkasenkaan tarkemmin miettii,niin kaikestahan me saamme luopua,ellemme saa niin joudumme ainakin.

Kehdosta hautaan ,toiset enemmän ja toiset vähemmän,mutta kai se luopumisen määrä on jotenkin suhteessa kestokykyyn.

Minä kun olen ison perheen keskimmäinen suurin piirtein,niin ellei itse kaikkea koekaan,niin kiitättävän hyvää tahtia sitten saa olla lähettämässä rajan taa läheisiä.

Muuttuuko suhtautuminen kuolemaan,kun sitä usein kohtaa...noo...itseasiassa kyllä.Kuolemahan on tabu vielä yhteiskunnassamme,eikä siitä sovi puhua.Ehkä sellainen mitä ei oikein ymmärrä,on helpompi kategorioida kiellettyihin asioihin.

Muistan vuosien takaa automatkan,kun olimme menossa isoisäni hautajaisiin.Isäni avasi matkalla radion,josta kuului lause:"Minä en ole kuollut,minä elän"syvällä mies äänellä sanottuna. Tukka aivan nousi pystyyn,oli se niin ,suorastaan pelottavaa,aivan kuin isoisäni olisi kertonut asioiden oikean laidan.Todellisuudessa radiossa lausuttiin jotain runoja paatoksella.Ikinä en unohda sitä järeää ääntä.Sattumaa ,vai ?

Minä olen saanut setviä mielessäni,niin syöpää kuin kuolemaakin,molempia löytyy.Jotenkin se vain vahvistuu ,sellainen ajatus että kuolema taitaakin olla voitto,siihen loppuu kipu ja ahdistus.Ja uskossa Jeesukseen se saa aivan uusia ulottuvuuksia.1 sisko joka kuoli alle 2 vuotiaana,hän ei ollut vielä maailman tahraama.3 veljeäni,yhden ollessa cp vammainen ,joka ei koskaan oppinut ilmaisemaan tunteitaan,hänenkin uskon saaneen hyvän osan.Kaksi muuta veljeäni taas olivat paljonkin kuolemaa ja iankaikkisuutta pohdiskelleet elin aikanaan ja uskossa hapuilivat kohden taivasta,vaikka ei aina niin kunniakkaasti ulkopuolisen silmissä.

Jokainenhan täältä lähtee,kuka valmiimpana ja kuka ei.

Aika on elää,hetkestä kiinni pitäen ja kuitenkin hetken luisuessa,toiseen kurottaen.