lauantai, 16. syyskuu 2017

Kuka Sinä olet, osa 1

012.jpg

"Äiti,olisit nyt läsnä,pienen hetken vielä".Äitini sairastuessa nopeasti dementoivaan sairauteen,siinä läheinen tunsi kuinka luopuminen täytyi käydä kahteen kertaan läpi.

Meillä ,minulla ja äidillä oli aina läheiset välit .Vaikka asuimme jo vuosia eri paikkakunnilla,kuulumiset vaihdettiin ainakin kerran viikossa ja sitten kun hän muutti etelään,poikkesimme kahvittelemassa ja siinä ehti väliinkin vielä soitella.

Kevät,jolloin huomasin hänellä otteen lipsuvan käynnistikin sitten sellaisen vyöryn joka johti viiden vuoden päästä hautajaisiin.

Olimme sellaisella tutuksi tulleella lauantai käynnillä,kum silloin oli omasta työstä vapaata,keittelimme kahvit ja äiti alkoi etsimään leipomustaan jota oli kahville keittänyt, sitä ei vain löytynyt mistään,kahvit juotiin sen jälkeen kun olin siivonnut hänelle.

Siinä pöyjä pyyhkiessäni huomasin laskun kulman pilkottavan laatikosta,ajattelin laittaa sen sinne kokonaan ja laatikon avattuani huomasinkin siinä olevan pino maksamattomia laskuja.Autsh,eihän näiden pitäisi tässä olla niputettuna,asiasta kysyttyäni äitini katsoi minua hämmentyneenä ja sanoi"kun en tiennyt muutakaan niille tehdä."

Siinä rupattelun lomassa alkoi tullakin esille asioita jotka antoivat merkkejä ,että asiat eivät todellakaan enää luistaneet ilman apua.Kotiin lähtiessä sanoin vielä että, hän voi muuttaa meille asumaan jos tuntuu siltä ettei enää pärjää yksin,olihan esikoisemme huone jäänyt tyhjäksi,esikoisen muutettua ensimmäiseen omaan asuntoonsa.

Ilalla sitten soi puhelin ,vastattuani sieltä kuului äitini ääni,joka sanoi"Tulukee miut heti hakemaan tiältä,mie en ennee pärjee iteksein"Sairauteen kuului myös se että vaikka hän oli puhunut kirjakieltä lähes aina kun muistan,niin lapsuuden ajan savonkieli sieltä nosti päätään,enemmän ja enemmän.

No tuumasta toimeen ja samana iltana äiti jo nukkuikin kulmakamarissa,jonne loputkin tavarat sitten haettiin kuukauden aikana.Leikillään hän vioelä sanoi tullessaan"Jos miun jalat kestää,mutta piä pettää,laittakee miut rysässä päiväksi roikkumaan katosta,ettei tule lähettyä haahhuilemaan ympäri kaupunkia,muistamatta mihin palata"Siinä vaiheessa oli huumori vielä tallella,

Siitä alkoi minun tapaleeni omaishoitajana,joka on luku erikseen.Vaikka meidän tulisi läheisinä ymmärtää että sairaus muuttaa ihmisen,niin siitä huolimatta,kun minusta olikin tullut äidille "äiti",kuten hän joskus asian ilmaisi,se sattui,syvälle sydämeen sattui nähdä läheltä kuinka hänen persoonansa muuttui ja muisti katosi,samat kasvot ja hymy,mutta silmissä tietynlainen tyhjyys,ikäänkuin hämmentynyt äänetön kysymys:"kuka minä olen,kuka sinä olet,missä olemme ja miksi"

Minunkin oli aika oppia käsittelemään asioita ilman hänen tukeaan ja esirukouksiaan.

tiistai, 29. elokuu 2017

Sanoilla sidottu, suruun karkoitettu

19.6.2013%20001.jpg

Otsikko voi vaikuttaa omituiselta ,tai kaukaa haetulta, mutta on hyvin osuva, kun asiaa vähän tutkailee. "se minkä sidot sanoilla ,on myös henkivalloissa sidottu".

Vertaisin tätä vaikkapa negatiiviseen uutisten levitykseen tai yleensäkin mediakynnyksen ylittävän uutisoinnin sisältöön,onhan jo aikoja sitten todettu että pelkoa kylvetään kertomalla pelottavista tapahtumista.

Senkin asian voisi esittää eritavoin, vaikkapa...kuinka lopulta hyvä voittaa pahan ja pahan aikeet tuuleen tuhkana haihtuvat. Se luo toivoa ja valaisee päivän,positiivinen odotus .

Tämä aihe on tietenkin mielessä supsutellut moni eri tilanteissa,viimeisin on tämä mielisairaan teko Turussa,sanon mielisairaan,koska kukaan mieleltään terve ei toimi noin,hän on poispilattu.

Kuinka  paljon surua,tuskaa ja pelkoa hän saikaan aikaa ja vihaa yleisesti,hän pimensi hetkessä auringon,aivan kuin musta jäähuuru olisi puhallettu taivaalle,johon se jäi roikkumaan hitaasti valuen kuin pöydän reunalle kaatunut siirappi.Tori tai pöydän reuna,siihen jäi tahra,jota saa hangata ja hangata.

Se mitä ei osaa pelätä,sitä ei pelkää,en tarkoita että täytyy työntää päätä pensaaseen ja olla sokea,vaan liika uutisointi ja kansamme päättäjien hampaattomien toimintojen tulos näkyy kansalle tällaisena,ikäänkuin mikään ei olisikaan enää hallinnassa,ihmisoikeudet,jotka ovat laadittu ihmisten turvaksi,koituvatkin pahan piilopaikaksi.

Näin voi ensi tuntumalla luulla,mutta koneiston käyntiin saaminen vie tovin ja kyllä uskon vielä hyvän voittavan ja ottavan valtikan häijyiltä poi.

Katselin tuossa Prinsessa Dianasta ohjelmaa,jossa hänen poikansa paljon äitiään muistelivat,vaikka Charles onkin oikea näätä,nais näkökulmasta ajatellen toiminnallaan suloista Dianaa kohtaan ja raahaamalla haaskalintumaisen naisystävänsä avioliittoaan tahraamaan,niin kuolemansa jälkeenkin Diana on hyvyydessään suurempi kuin kukaan melkein koskaan enää.

Suru jota lapset kantavat äidin menetyksestä ,kun olivat vielä liian nuoria,ei todellakaan tuo plussaa isälle,kuinka hän kohteli Dianaa,he olivat kuin kahdelta eri planeetalta,Charles oli niin sokea ja ala-arvoinen puolisoksi.Siitä huolimatta Diana ja hänen toimintansa hyvän vuoksi sai paljon aikaa,ei häntä voinut haaskalinnut nujertaa henkisesti.

Henkinen sitominen on jopa pahempaa kuin ruumiillinen,räteillä sidotut sidokset saa pois ,mutta henkinen sitominen,manipulointi ja aivopesu,siitä on hitaampi toipua.

Muistan kun esikoiseni kertoi  tarkastuksessa todetun syöpäsolujen kadonneen selkäytimestä,kaksi viikkoa olo oli kuin perhosen kesäinen lentely,näin minä sen näin ja sitten kun hän kertoi että uusi ja rajumpi löydös oli joulukuun alussa,tunsin kuinka raskas kahle kietoutui sydämen ympärille,tehden joka sydämen lyönnin,kuin avohaavaan olisi lyönyt,joka lyönti teki kipeää ja pelko panssaroi kaiken niin että toivoa oli vaikea nähdä.Tänään sain aamusta kokea samankaltaisen vapautuksen,jonka tiedän hyvin olevan psykologista ,mutta antaa tilaa hengittää vapaasti jonkun aikaa.

Voi kunpa emme tänään sitoisi ketään sanoilla,antaisimme vapautuksen jo sidotuille ja edesauttaa hyvän leviämistä maailmassa.Emme voi kaikkea muuttaa hetkessä,mutta ei meidän tarvitse antaa lisää valtaa pelon kautta pahuudelle.

torstai, 17. elokuu 2017

Oppisinko luopumaan?

kultasade.jpg

Mistä kaikesta sitä joutuukaan luopumaan elämän matkan varrella?Jos pikkasenkaan tarkemmin miettii,niin kaikestahan me saamme luopua,ellemme saa niin joudumme ainakin.

Kehdosta hautaan ,toiset enemmän ja toiset vähemmän,mutta kai se luopumisen määrä on jotenkin suhteessa kestokykyyn.

Minä kun olen ison perheen keskimmäinen suurin piirtein,niin ellei itse kaikkea koekaan,niin kiitättävän hyvää tahtia sitten saa olla lähettämässä rajan taa läheisiä.

Muuttuuko suhtautuminen kuolemaan,kun sitä usein kohtaa...noo...itseasiassa kyllä.Kuolemahan on tabu vielä yhteiskunnassamme,eikä siitä sovi puhua.Ehkä sellainen mitä ei oikein ymmärrä,on helpompi kategorioida kiellettyihin asioihin.

Muistan vuosien takaa automatkan,kun olimme menossa isoisäni hautajaisiin.Isäni avasi matkalla radion,josta kuului lause:"Minä en ole kuollut,minä elän"syvällä mies äänellä sanottuna. Tukka aivan nousi pystyyn,oli se niin ,suorastaan pelottavaa,aivan kuin isoisäni olisi kertonut asioiden oikean laidan.Todellisuudessa radiossa lausuttiin jotain runoja paatoksella.Ikinä en unohda sitä järeää ääntä.Sattumaa ,vai ?

Minä olen saanut setviä mielessäni,niin syöpää kuin kuolemaakin,molempia löytyy.Jotenkin se vain vahvistuu ,sellainen ajatus että kuolema taitaakin olla voitto,siihen loppuu kipu ja ahdistus.Ja uskossa Jeesukseen se saa aivan uusia ulottuvuuksia.1 sisko joka kuoli alle 2 vuotiaana,hän ei ollut vielä maailman tahraama.3 veljeäni,yhden ollessa cp vammainen ,joka ei koskaan oppinut ilmaisemaan tunteitaan,hänenkin uskon saaneen hyvän osan.Kaksi muuta veljeäni taas olivat paljonkin kuolemaa ja iankaikkisuutta pohdiskelleet elin aikanaan ja uskossa hapuilivat kohden taivasta,vaikka ei aina niin kunniakkaasti ulkopuolisen silmissä.

Jokainenhan täältä lähtee,kuka valmiimpana ja kuka ei.

Aika on elää,hetkestä kiinni pitäen ja kuitenkin hetken luisuessa,toiseen kurottaen.

tiistai, 1. elokuu 2017

Miksi reppuni täyttyy itkun makuisilla matkamuistoilla

kortti_0005.jpg

Tämä  voisi olla vaikka avoin kirje Taivaan Isälle,tässä voin nyt tuoda matkamuistoja matkan varrelta näytteille ja kysyä samalla,miksi .

Vaikka matkani on vielä kesken,nin kysyn:Haluatko vain hiottuja ja karaistuja kiviä,haluatko tulen nuolemia puita,haluatko kyynelistä koottuja käätyjä?Haluatko.

Miksi taideteoksen aihe ei voisi olla pelkkä aihe.

Rakas Taivaan Isä ,Sinun kirkkautesi tekee minut sokeaksi ja kuuroksi,koska kun pyydän jotain,en aina edes itselleni,niin luulen jo aika vahvasti ,että Sinä ohitat rukoukseni.Tuntuu kuin Sinä et kuulisi,voiko minunkaan olettaa kullevan ,jos et esimerkilläsi meille näytä.

Minä olen vain vajavainen ja jos koskaan melkein ei saa hyvää vastausta,niin Sinä vaikuttaisit olevan Jobin Jumala.Annoit kyllä Jeesuksen,Uuden Testamentin mukaan meille, että voisimme rukoilla: " Jeesus,oi Sinä lääkäreistä parhain,ethän ota rakasta siskoani liian varhain,vaikka on hyvä olla,sen uskon,helmassa Sun,niin paljon häntä tarvitsen myös elämässä mun."

Eikä tämä ollut itsekästä,ei sellainen :"Kaikki mulle ja heti ".Vaan koko blogini alkuperäinen idea on ollut nimensä mukaanPolvesta poikki,ettei vanhoja virheitä riepotella kolmanteen ja neljänteen sukupolveen maksettavaksi.Eihän se tietenkään niin ole,mutta olen laittanut hieman merkille, että Sinun kelkassasi ei surut tule loppumaan.

Missä ovat ne ihmeet,joissa tahnaa sokean silmiin hierottiin ja hän tuli näkeväksi,missä ne ovat tänä päivänä?Missä?

Eräs läheiseni tässä kerran illalla soitti ja itki jasanoi,"Minä niin rukoillut olen itseni jo väsyksiin saakka,olen pyytänyt Herraa varjelemaan lasteni tiet,ohjaamaan lastenlasteni polut,niin ettei mikään paha paikkaansa saisi heidän sydämissään,eikö edes hieman voisi vastata rukoukseen,antaa pienenkin ihmeentapaisen tapahtua,eikä vain aina riistää ja osallisuutensa kiistää.Miksi ,oletko nyt ihan varma että olet laskenut oikein meidän voimamme,kun toinen toistaan raskaampaa taakkaa sälytät harteille.Haluatko tehdä minusta sokean lisäksi vielä mykänkin.

Ei löydy vastauskia,näyttäisi kaiken vastoinkäymisen tarkoituksena olevan lähestyminen rukouksin puoleesi.Miksi?

Miksi saavat elää pahan palvelijat,jotka murhia mielessään hautovat,miksei kauniit nuoret naiset vilpittömin sydämin saa astella kesään,muksei mukavat mummot saa poposillaan tallustella talvista hankea pitkin,Pajunkissoja syliinsä keräten?Miksi?

sunnuntai, 30. heinäkuu 2017

Kun aika on

Untitled-43.jpg

Ensin kuin varkain,melkein huomaamattomasti,ensimmäinen ajatuksen kompastuminen laitetaan kiireen tiliin.

Jokainenhan me välillä olemme stressantuneita, emmekä jaksa ajatella aina loppuun saakka, muodostaaksemme järkevän ja asiaankuuluvan vastauksen.

"Mitä tämä on ja mikä varsinkin tämä on ja miten ikinä osaan käyttää tätä".Joku jakapäiväinen käytössä oleva vempain ,tapa,tai toiminta jääkin tyhjäkäyntiä louskuttamaan.Miten,miten ,miten .....mikä on.

Ensimmäisen kerran huolestuin toden teolla,kun katsoin äitini (nyt jo poismenneen ,ihanan sydämellisen äitini)  lipaston laatikkoon,kun hän pyysi  jotain etsimään .

Laatikon etureunassa oli laskuja muutaman kuukauden ajalta ,taisi olla helmikuusta lähtien.Kun kysyin syytä,hän vastasi,"No en minä tiennyt mitä muuta niille voi tehdä"

Tarinat paloautoista jotka käyvät alvariinsa ,ainakin viikottain talon pihassa,johtuen siitä että seniorit unohtavat laittaa hellalle edes vesikattilan kun ovat ensin laittaneet lieden päälle, alkoivat tuntua uskottavalta,kun elämä oli kääntänyt aikakellon päälle ,lopullista luopumista kohden.

Joskus,enkä vain joskus, vaan itseasiassa erittäin monta kertaa olen ajatellut, onko sairauden myötä pois viedyn läheisen vuoksi koettu suru ja ikävä vaikeampi vai helpompi kuin kerralla juuriltaan repäistynä tuonen virralle.

Niin,kyllä minä tiedän,ei niitä voi verrata.

Onko sitten muistinsa menettävän helpompi sairastaa ,kuin ihmisen joka sairastaa ja muistaa terveen elämän,ilman rajoituksia,niissä ehkä voi olla hieman vertailun varaa.

Tottakai ihminen kärsii normaalisti menetyksistä ja luopumisista.On siis armollisempaa kadottaa ne muistista,kun elämä lopulta ihan hyvän hyvyyttään deletoi muistin,ennen kuin kone on täysin hyytynyt.

Spekulointia ,kaikki tyynni.Mutta sen osaan sanoa omasta kokemuksesta,ei ollut helppoa,kun isäni n.s. terveiltä jaloiltaa kaatui ,sai massiivisen infarktin ja se oli adjöö lopullisesti.Silloin tuntui että jäi paljon sanomatta.

Ei ole helppoa jos sairaus riuduttaa ja muistin pyyhkiin,siis meille läheisille se on kuin oma ihmisen menetyksen joutuisi käymään tuplasti,ensin kun muisti menee ja sitten kuolema.Mikään ei ole helppoa,mikään ei oikein saa lopettamaan vastaan sanomista,elämän oikeudenmukaisuuden häiriöstä,jota elämä jakaa periaatteella:pahalle annetaan palkaksi rikas ja pitkä elämä,hyvä saa kituuttaa minin kerroin ja vielä sairauden runtelemana kykytetään,kunnes piina loppuu.

Tiedän tämän olevan turhaa,spekuloinnnin ja sen montako täytyy olla "lähettämässä",ennekuin oma vuoro lähtöön tulee.Joskus on reppu niin tyhjä eväistä ja kyky tuntea,miten jaksaa olla se tukija,että ihan heikottaa.

Mutta,koska aika aikaansa kutakin,täytyy sitten välillä irrottaa ja irrotella,tekemällä vaikka korvapuusteja ja suklaa muffinseja.Ne tuovat mieleen paljon mukavia  muistoja,kuten sen kun 7 vuotiaana koulusta palattuani,aurinko paistoi tuvan verhojen välistä kauniisti,muuttaen ne kuin hopeaksi ja pöydällä odottivat lämpimät pullat ja kanelin tuoksu täytti koko huoneen,se saa hymyn suupieliin ja veden herahtamaan vieläkin kielelle.

Lapsuusmuistoja ja matkan varren muistoja.