lauantai, 22. syyskuu 2018

Kun ei tiedä nin pelottaa

petoj%C3%A4nis.jpgTämä kuva on jostain talosta jossain,johon on tehty tehosteeksi tuollainen ison puoleinen loikka jalkainen jänis.

Minulla on lapsuudesta muisto, joilloin nämä isommat veljen koltiaiset käyttivät isomman oikeutta ja valtaa pelottelemalla meitä pienempiä hiljaiseksi.

Yksi pelkäsi Mustaa Mummoa, en tiedä missä Mustan Mummon juuret olivat mutta pelko oli juurtunut pienemmän veljeni mieleen, liike lakkasi siihen paikkaan kun Musta Mummo mainittiin, veljelle alkoi nousta paniikki aivan.En tiedä tämän hetkistä tilannetta, mutta joskus se oli aika traagistakin, kun ei osannut itsekään kertoa ettei ole pelättävää, koska ei ollut tietoa.

Tietämättömyys, tiedon puute , ne aiheuttavat turhia pelkoja. Tämä jänis juttu oli sitten taas nuorimmaisen veljen painajainen: "Petojänis" , hän on vanhempana kertonutkin että hän mielikuvituksessaan näki aivan kuinka sen petojäniksen korvien huiput näkyivät puiden yli läheisessä metsä rinteessä, täynnä jotain , mitä niillä nyt onkaan aikeita...jäniksen vaikeita aikeita lasten mielten järkyttämiseksi.

Minäkin kerran pikkuveljeni kanssa vietin kesällä makuuhuoneen sängyn alla monta tuntia piilossa leijonaa.Iso siskoni piti olla meitä vahtimassa, mutta päättikin lähteä kaverilleen kylään ja sanoi lähtiessääm" Jos ette ole kunnolla tänne tulee leijona...Jekamanteera sentään, kesäpäivä,jonka olisi voinut viettää auringon paisteessa pihalla kului siellä hikisessä piilossa ja verhotkin oli ikkunaan vedettynä ja me aivan kuin kuultiinkin leijonan murinaa.Emme silloin vielä olleet niin valistuneita, että olisimme tienneet ettei savon kivisillä pelloilla leijonat alvariinsa lapsia ole hätistelemässä.

Ja ettei nyt vaan olisi jäänyt jotain pelkäämättä , nin sekin varmasti paikattiin sanomalla: Jos ette ole kunnolla mustalaiset tulee ja vievät teidät, siis vievät minne vievät. Siihenkin muistoon liittyy verhojen välist' kurkistelu kun naapuritalon isäntä oli majoittanut viikoksi aittaansa romaani perheen ja perheen isä sitten vei hevosta uimaan talomme ohi, sitä me kurkittiin ja pelättiin ja toivottiin ettei vaan meitä varasta, ties minne.

Tänä päivänäkin ihmisiä manipuoloidaan uskomaan ihan olemattomia, saadakseen heitä pysymään aisoissa, ei anneta kouluttautua, koska tietohan lisäisi vapautta.

Minä muistan myös erään pelon , se ei liity lapsuteen , vaan muutama vuosi sitten sairastamaani pikkuaivo infarktiin, se oli tosin lievä, mutta kun alkuun ei tiennyt miten käy, päässä heitti ja huippasi ja törmäilin seiniin. Sitten kun jalat alkoivat kantaa.Pelotti jäänkö halvaantuneena makaamaan n.s. kuntoutussairaalaan vaippojen vaihtoja odotelleen, pelkäsin että minun terveet päiväni olisivatkin ohi yhtäkkiä, toipuminen kesti kuitenkn kauan, vaikka alkuun kaikki näytti pimeältä mössöltä.

Mutta se elämän halu, sitten kun alkoi toipua, se oli aivan käsin kosketeltavaa ja käveleminen oli ihanin asia mitä olin koskaan saanut tehdä, elämyksiä kävelystä, näkemisestä, puhumisesta...täysin jokapäiväisiä mutta ne muuttuivat minulle valtaviksi aarteiksi ja jopa ihmettelin miksei ihmiset näe tätä ainutlaatuista hetkessä elämistä , silloin kun kaikki on hyvin.

Avun pyytäminen ja vastaanottaminen taitaa olla vaikeaa aika monellekin, minä joskus oivalsin, etten selviä, koska minulla ei ole oikeanlaisia eväitä, sitten sen myötä pääsin sisälle ratkaisukeskeiseen elämän malliin.Se kantaa, paljon anteeksi itsellekin antaa.

Tämmöistä tällä kertaa täältä petojänisten ja Mustien Mummojen paratiisista.

keskiviikko, 5. syyskuu 2018

Kun linnut lentävät etelään

Syksyllä on paljon ääniä ja vahvoja värejä jotka antavat tilaa talven lähestyä pikkuhiljaa.

Jos kesä olikin kuuma ja helle pysäytti kaiken väreilemään ja huoaten odottamaan sateen virvoittavaa kosketusta.Ei satanut, ei, vaikka kuinka odotimme kuin ihmettä saapuvaksi, aurinko vain porotti pintaa jos toistakin, kuivetti ja melkein näivetti,

Minä kävin tänään lääkärin tarkastuksessa , hän totesi kaiken olevan kohdallani niin hyvin kuin olosuhteet sallivat vain olla.

Aikaisemmin sain aina kaiken jakaa siskoni kanssa, oli kyse isosta tai pienestä asiasta, niin asia keskusteltiin, ei niin huonoa, ettei joku hjumorin kukkanen oltas sen pieleen istutettu. Silloin jos vaikka pelottikin joku , niin kun jaoimme sen , niin pelko oli pienempi.

Kuinka tärkeää on saada jakaa oman ihmisen kanssa asioita.Hän oli myös paras ystäväni.

Minä sain olla mummon puuhissa yks päivä , olinhan minä haltioissani kyllä kaikesta, kuinka sattuikaan näin Ihana Poika syntymään ja mummoa onnellistuttamaan , ja reipas kuin mikäkin ja rohkea. Esitteli kuinka sängystä oli "otettu jo kolkea laita pois" , oli enää "pieni  tulvakaile, ei talvitse enää koska muutan kohta omaan huoneeseen jo nukkumaan " niin milloinka kysyin ja vastaus oli "palin viikon päästä"... sitten siinä puuhailtiin ja vähän pojan huoneessakin jotain järjesteltiin,  siinä hän hoksasikin että" mummolle pitää saala tänne mun huoneeseen oma sänky, enhän minä voi täällä yksin nukkua, koska minua pelottaa yktsn".....Ihana, mummo mörön syötiksi :)

Paljon on tapahtunut ja paljon tapahtuu ja tulevassakin on omat mutkansa,tapasin vanhan ystävän ,todettiin että kohta 50 v on aikaa kun tutustuttiin ja alettiin tanseissa käymään, siis pieni iso ihmisikä.Emme siis ole enää teinityttöjä ja myönnämme sen.

Vaikka olisi ikää ,kokoa ja raameja, kyllä sittenkin pelottaa välillä.

Olisipa niin ihanaa kun saisi vielä siskolle kertoa kaiken ja höpöttää väliin villaisia täytteeksi. Sitä jotenkin aina aivan kuin eheytyi kun hoidimme toistemme sielun asioita. Nyt se kohta elämässä on kuin erämaa, vähän pelottava ja rannaton, se minun ja hänen yhteinen alue.

Ei oikein tohdi kohdatakaan koko menetystä, vain hieman hipaisten ja tänä iltana tuli toinen itkuni, on vaan jotenkin niin lukossa tapahtuneesta.Tyttäreni kohdalla itku alkoi kolmen kuun jälkeen kuolemasta.Ei sekään kulje aikataulun mukaan.

Tuntuu että on yhtä aikaa monta asiaa,isoa ja pelottavaakin. Tekisi mieli sanoa kuin Ihana Poika: Nyt pitää saada mummolle sänky tänne ,koska yksinhän pelottaa.

No ei niin yksin ,onhan minulla omat ihanat ihmiseni, mutta pysäyttävää on kuitenkin kun yksi toisensa perään harvenee 12 lapsen sisarusparvesta.

Kaikki ovat erikoisella tavalla ihan omanlaisiaan ja upeita persoonia.Naiset niin naisellisia söpöliinejä ja pojat reiluja ja rehtejä puutteineenkin.

Se alkaa väsyttämään , alkaa tuntua että pitäisi ottaa aikaa, viikko tai kaksi " pali viikkoa" ainakin ja istua alas ja miettiä, nyt en yhtäkkiä osaakaan enää maalata,en saa otetta siveltimestä sillä tavalla että voisin purkaa sisintäni paperille,puikotkaan ei kalkata , eikä runosuoni syki.

Sisälläkin on harmaa syksy.

 

perjantai, 17. elokuu 2018

"Hyvin pistettynä ja täyteltynä,kuivataan kohotellen välillä"

botox.jpg

Inspiraatio

Ajatellaanpas inspiraation lähdettä yleensä.

Ihmistä inspiroi monenlaiset asiat , taiteija saa sielunsa siveltimeen vauhtia ja kaarrosta kaikesta mahdollisesta , sen mukaan mille tasolle hänen sielunsa on virittynyt.

Muusa lauluntekijälle on arvossa arvaamattomassa , silloin kun synkronointi pelaa hyvin.

Ei tarvita paljon tai vähän , vaan oikea määrä kauneutta , rumuutta , erikoisuutta , tavallisuutta. Jonkun toisen tavallinen elämä , näyttää meistä sota tantereelta.

Kyllä ihminen haluaa , ...olla kaunein omien kauneus ihanteidensa mukaan, joka ihannemittari voi realistisesti katsottuna olla ihan rikki.

Luin juuri tässä Iltalehteä , sen viihdesivun lööppinä luki : " näin Rosanna Kuljua on paranneltu...." tai jotain sinne päin.En ollut koskaan noteerannut hänen tärkeyttään tai muutenkaan tiennyt hänen olevan sairas.

Paranneltu , eikö parannusta kaipaa sairaat , jos ei paranekaan kokonaan, niin että elämästä tulisi siedettävää edes , joskus kauneusihanteet ovat hyvin kaukaisia ja elämä itsessään riittää kauneudeksi.

Piirsin Rosanna Kuljun innoittamana parantelemattoman syöpä potilaan kuvan , tikkien jäjet kertovat kuvassa oman tarinansa:

Siinä missä Kulju ei ole sytostaatti kalju ja  laitataa otsaansa Botoxia , on syöpä potilaallani todelliset huolten ja kivun  uurtamat vaot ,peruukki on kuuma pitää ja toinen kulma on kohonnut avoleikkauksen arven takia, soliskuopassa on poistettuna isohko imusolmuke , Kuljulle ei riitä luonnon antamat rinnat , piirrokseni naiselta poistettiin molemmat rinnat , melkein niin että vain kuopat jäi jäljelle. Kainalon hikirauhasetkaan tuskin toimivat enää . Jotkut tosi itsestään lumoutuneet laitattavat botoxia häpyhuuliinsakin  muka " kauneussyistä " , miellyttääkseen mahdollista kumppaniaan paremmin , sellaista jolla täytyy olla joku botox/silicon fetissi  , eihän todellakaan enää ole kyse mistään luonnollisuudesta tai edes yleis normaaliudesta . Minun tuttuni joutuu myöskin käyttämään Botoxia alapäässä , mutta syynä on  sairauden aiheuttama incontinenssi.

Missä hemmetin vaiheessa Kuljut alkavat kuvitella olevansa parantelua vailla ? Kuka tönäisee heidät väärään jonoon , eräs tuttavani kertoi joskus että hänen tuttavansa , ihan varakas nainen , menee siihen jonoon Sörnäisessä , missä jonotetaan ruokaa ja vaatteita , oli kuulemma tehnyt hyviä merkkivaate löytöjä siellä väärässä jonossa.Eikä hän ajatellut vievänsä vaatetta köyhän päältä tai leipää nälkaisen köyhän suusta.

Kuka heille kertoo heidän tarvitsevan sitä ? Minun potilaani sai kuulla siliconi rinnan mahdollisuudesta syöpälääkäriltään , Botoxista hoitavalta lääkäriltään.

Mikä saa ihmisen ajautumaan väkipakolla ottamaan itselleen sen paikan jonossa , missä niitä irtorintoja jaetaan , minkä pisteytyksen mukaan , verrattuna molemmat rinnat menettäneeseen syöpäsairas kanssa sisareensa. Kuinka he edes ilkeävät julistaa turhaa uutistaan maailmalle?Kas kun eivät teko jalkoja sentään haali itselleen.

Tottakai tämä mietiskelyni on yliampuvaa , jotkut vaan ovat henkisesti niin kypsymättömiä , että on vähän vaikeaa sulattaa pakon edessä lukemalla lööppejä bussi pysäkillä, mihis siinä silmänsä laittaa , kun ei oraviakaan tänä kesänäenää puissa ole hyppinyt.

Jätän taas Iltalehti viihde lööpit lukaisematta vähäksi aikaa , koska minä niin pahoitin mieleni tuosta turhuudesta.

 

 

torstai, 26. heinäkuu 2018

Minun jouluni ja juhannukseni...

kviven%20voima.jpg

Totta tämä on, vaikka tuntui unelta, yksi lahja ylitse muiden ja samalla antaen kaiken , enemmänkin kuin osasi kuvitellakaan toivoessaan  sen joskus järjestyvän.

Minulla on aina jonkin sortin prosessi jonkun jutun suhteen meneillään  ja myllytän sitä niin kauan kunnes asia tavalla tai toisella järjestyy , jos ei järjesty niin silloin se vaatii vielä uutta näkökulmaa.

Mutta tämä mistä nyt kerron ympäripyöreästi on ollut pitkän ajan tulos.

Kerron tähän ensin savolaisen alustuksen, asia joka on nyt ajankohtainen, niin olen sen kohdannut eri muodossa jo joskus vuonna...tässä tapauksessa kun olin vielä hehkeä rouva  ." ..tyyliin...27 v on rouvat kauneimillaan "

Silloin törmäsin kirjaan sattumalta ja sen kansilehti sai minut sen ostamaan, siinä oli kirkkaan punainen ruusu , hieman nupullaan vielä ja nimi painui verkkokalvolta suoraan sydämeen ; Rukous on rakkautta, oli kirjan nimi ja lyhyesti se kertoi miehestä joka ei kyennyt rukoilemaan vuosikymmeneen, jos lie vaikka kauemminkin ja sen syy oli katkeruus, hän oli siis katkera jollekin tiedostamattaan asiaa hyvin selvästi,mutta katkera oli. Minähän luin kirjan ja ihmettelin kuinka niin harras mies voi olla katkera.Katkeruus aiheutti sen ettei hän kokenut siunauksia elämässään, eikä kyennyt siunaamaan , eikä rukoilemaan kunnolla.Jossain vaiheessa se tietenkin tuli hänelle selväksi, eihän hän muuten olisi voinut koko kirjaa kirjoittaa.

Muutaman kerran matkani varrella se on tullut mieleeni, tutkiessani vaikutteitani tekojeni suhteen.

Tämä mitä minulle tapahtui oli todellakin myös pitkä prosessi ja prosessin edetessä maasto ympärilläni kuvaanollisesti muuttui karummaksi kun sitä katsoi sydämen kautta, tiesin tavallaan että jotain on vialla, mutta en osannut löytää sitä miten korjata ja viime päivinä aloin jo ahdistua asian laidasta, koska selvemmin ja selvemmin aloin kokea sen kirouksena ja kamppailin kuin muinainen mies enkelin kanssa.

Solmu elämässäni alkoi aueta kun tyttäreni mainitsi ohimennen jotain suhteestani johonkin ihmiseen, se lause tarttui välittömästi ajatukseen ja jauhooin sitä kuin myllynkivet, saadakseni sen sellaisiin palasiin joita voisi hallita, tai edes jaksaisi nostaa, saati sitten kantaa ja heureka, siinä sen sitten näin, kiitos kultaisen kuopukseni, näin ja tiesin mitä tehdä, minun sydämeni oli vasta nyt valmis antamaan anteeksi ja siunaamaan, vaikka en missään nimessä ollut tekemässä vaihtokauppaa, sain siinä ikäänkuin kylkiäisenä kokea anteeksi saamisen myös henkilökohtaisessa elämässäni ,kun yhtäkkiä taivaasta tömähti eteeni pikku enkeli joka sanoi : "saat kaiken anteeksi".

Siihen yhdistyi menneet joulut lahjoineen ja juhannukset yhtäaikaa, vaikka se ei tarkoita elämän muuttumista kevyeksi kulkea kokonaan, on askel kyllä huomattavasti kevyempi ja valoisampi ja siinä hetkessä koin mitä on tulla siunatuksi, tunne joka pulputtaa kuin pienet saippuakuplat , pehmeästi, äänettömästi ja kauniisti taivaan värejä heijastaen.

tiistai, 19. kesäkuu 2018

Saanhan minäkin olla surullinen ?

 

 

2188d5a200839f975d0ab0fa6b4deda2.jpgKuva jostain vanhasta postikortista lainattu.

Helposti ajatellaan näin että : suru on rajoitettu vain lähimmäisiin, verisukulaisiin,harvemmin tullaan ajatelleeksi että edesmenneellä voi olla läheisemmät välit jonkun ystävän kanssa.Ei se sukulaisuus takaa läheisyyttää.

Näinpä sitten,jos ei ole onnistunut luomaan läheisiä sydänystävä välejä tähän pois nukkuneeseen, niin vaikea niitä on enää jälkeenpäinkään muodostaa,ei silloin myöskään ole oikeutta rajoittaa ystäviä ottamasta osaa suruun,joka on jokaiselle henkilökohtainen.

Miksikö näin kirjoitin ja ajattelen ,se johtuu ihan vain siitä parahduksesta,kun eräs minulle ei niin tuttu henkilö sanoi minulle kuitenkin yhteisen henkilön poismenon johdosta. "On minullakin oikeus suruun".Tottakai on,onhan nyt pienelläkin ajattelukyvyllä mahdollisuus havaita,millaisilla tarkoituksilla joku lähestyy, onko vain uteliaisuutta tai muuta pinnallisuutta,jokainen, se pienikin muisto joka yhdistää hyvällä tavalla henkilöitä toisiinsa, sekin on ainutkertaisen  arvokas kokijalle itselleen syvempikin kuin pitkäkin pinnallinen tuttavuus.

Hän joka  on ollut jakamassa iloa ja arkipäivääkin,hän on oikeutettu vuodattamaan myös kaipauksen kyyneleet,kysymättä lupaa verisiteiltä.Emme voi omistaa toista elämässä,emmekä sen jälkeen,kaikki on niin lainaa vain.Jokainen voi päästää kaipauksen kyyhkynsä lentoon.

Näillä aatoksilla,Enkeliesikoiseni kuolemasta tulee tänään n.klo 13,  5 vuotta aikaa ja sittenkin kaikki on kuin olisi eilen tapahtunut,läheisyys ei ole kadonnut,itku on muuttunut kaipaukseksi,kaikkia niitä elettyjä asioita kohtaam,mitä on saanut yhdessä kokea.Kaikkia niitä unelmia kohtaan,joita yhdessä on unelmoitu.