sunnuntai, 18. helmikuu 2018

Jobi,minä ja talvisota 1940

Mitä yhteistä voisi olla minulla;joka olen kolmen lapsen äiti,ikäni, sitten kuusitoista täytettyäni , töitä  tehnyt olen, periaatteella:ei kukaan ketään kotoaan mihinkään hae.Hoitajaksi kouluttautuneena,sydämellä työtä tehden,niin olen leipäni ansainnut.Itse valitsin tieni,kukaan ei sille ole pakottanut,itse olen saanut vapaassa maassamme äänestää ja jos jälkikäteen saa todeta,ettei äänestetty pidäkään puheitaan ja lupauksiaan,niin voivoi,se on elämää,se petetyksi tuleminen siellä sun täällä.

Joskus olen kokenut että miesten kanssa on helpompi tulla toimeen kuin naisten,johtunee siitä että olen saanut elää toisena tyttärenä parhaimmillaan yhdeksän veljen perheessä.Ja en itseasiassa jäänyt tappiolle heidän kanssaan oikeastaan missään,olin sitkeä kuin asikoiseni Vinkukissa,se näet juoksutti perheensä koiraa ihan miten vain halusi ja koki olevansa voitolla,vaikka koira oli varmasti 20 kertaa kooltaan suurempi.

Minä siis opin pitämään puoleni,minua ei juoksutettu tai hyppyytetty,kiusattiin kyllä,mutta sehän oli siihen maailmanaikaan normaalia, kodin ulkopuolella ilkeät kiusasivat kiltimpiä,nykyään kiusaajat siitä ajasta olisivat tämän päivän erityistarkkistunnevammaisia.

Minä opin Pyhäkoulussa kummimummultani tietämään sen että Jeesus on lasten paras kaveri.Kaunis Taivas ja ylettömän kauniit suojelusenkelit ja tieto siitä että :Sitä että , ketä Jumala rakastaa,sitä hän myös kurittaa.En kyllä ihan ymmärtänyt mitä se tarkoitti,mutta uskoin sen kurituksen selityksen tekijäksi jonkun isän joka pentujaan vyöllä pieksi kunnolliseen elämään.Ihan hui juttuja ne sen ajan kuritukset.Siis mitä käteen jäi,...tietysti Lapsen usko

Talvisodasta sain kuulla isoisältäni ja ,jonkun sortin "tupailtoja" vietettiin siihen lapsuuteni aikaan maalla,ihmiset kokoontuivat vuorotellen eri koteihin,sen muistan että siellä tarjottiin kahvia ja pullaa ja isännät kertoilivat muistojaan,kuka mistäkin,joku kertoi kuinka Talvisodassa oli kypärät päähän jäätyneet kiinni sotilaille yön aikana ja jalkorätit olivat paksuja,kovia ja harmaita,ne jalkorätit ajoivat villasukan virkaa,ei silloin ollut minunlaisiani sukan kutojia,,ainakaan joka talossa.Pienen tytön rusettitupsun alle jäi niistä tupailloista kuultuna Usko Jumalaan sodankin keskellä,sotilaspappi joka ei ollut n.s.leipäpappi,vaikka en kertakaikkiaan ymmärtänyt misttän niin höykäsen pölähdystä,mutta kai se Jumala sitten suojeli rintamalla sotilaita...Eli Talvisota ja usko Jumalaan.Koeteltiinko uskoa Talvisodassa,tyyliin että uskot,tai sitten itket ja uskot.

Sen verran Raamatun ajan Jobin elämästä olen lukenut,että Jobilta sitä vietiin kaikki;omaisuus,perhe ja terveyskin ja koko homman ideana oli kieltääkö Jobi uskonsa Jumalaan,kun tarpeeksi ahtaalle joutuu elämässä.Ei kieltänyt,Jobilla oli siis ainoa asia mitään käteen jäi: Jobin usko Jumalaan.

Entä tänä päivänä? Nyt on paljon yltäkylläisyyttä ja jopa huikeaa taloudellista menestystä,jotkut uskovat Jumalaan,jotkut isoisän rukkasiin.Yhdellä on yhdenlainen ,vailla vaikeuksia oleva elämä,toisella kasautuu vaikeuksia ja surua  paljonkin ja se on taas hänen elämäänsä,johon ei välttämättä voi vaikuttaa,mitä se tuo tullessaan jos pyrkii tekemään oikeita ratkaisuja.Sittenkin katsoo elävänsä sitä osaa elämästä,joka on nyt sitten minulle ja perhekunnalleni annettu.Ilonpilkahduksiakin löytyy.

Eräs asia on jota on vaikea niellä pureskelematta,on se että kun ihminen asioiden niin hyvin ollessa,itse itsensä jalustalleen asettaneena,siinä sitten ääni väristen kertoo kuinka suurta   t a i v a s k a i p u u ta   kokeekaan.Sitä minun on vaikea ymmrtää,annetaan luulla että hänellä olisi jotain keskeisempää tietoa Taivaassa oleskelusta,kun kaipaa sinne kuin lomalle ikäänkin.Tai no,eihän siinä mitään jos elämä on niin tylsää,niin entäpä jos saakin sitten tylsän tyypin tylsän taivaspaikan.Hm.

On niin eri asia olla nuorena,tai vanhana,vaikean,parantumattoman sairauden kyykyttämänä ja lopulta sille hävinneenä lausua hiljaa: "ottaisi jo Taivaan Isä luoksensa Taivaaseen" ,se on oikeutettua,toivoa helpotusta sellaiseen elämään.

Taidankin jo näin aamuyön hiljaisina tunteina laitella tutumaan ja unessa katsoa omasta Taivaspaikasta pehmoisen pedin,sitten kun sen aika tulee.

Minä,talvisodan sotilaat ja Job,meidän yhteinen uskomme,sitä on koeteltu,on,sittenkin usko  joka kantaa läpi elämän.Sehän se vain olikin yhteistä.

maanantai, 12. helmikuu 2018

Antaisinko pois

Katson tällä kertaa surua menettäjän kannalta,jos suree jotain asiaa tai ihmistä jonka on joko menettänyt tai menettämässä.Vaikka vaihtoehtoja ei olisi,siitä huolimatta käy itsensä kanssa ikäänkuin  kauppaa,voittamatta sillä lisä aikakaaa tai mitään muutakaan.Toinen jonka askeleet alkavat olla polun pohjoisella reunalla ja hissukseen katoaa kaukaisuuteen,tyttäreni sanoin:"teillehän se tänne jää ,ikävä ja suru...."Meillä siis on jo ikävä ja suru,ihminen voi näköjään ikävöidä myösasioita,joita ei ole vielä kokenutkaan,niiden lisäksi jotka muistoina väikkyvät mielessä.Ja kuitenkin ymmärtäen että täytyy luovuttaa pois,antaa sinne jonnekin mennä,rakkaan.

Minä olen  pikkuhiljaa tulossa siihen tulokseen,että ihminen on melko pinnallinen ja äärimmäisen itsekeskeinen,kukapa ei olisi jos ei ole mitään rajaa mitä saa haluta tai olla.,jos luulee voivansa rahalla täyttää tyhjyydeb ja tyhmyyden aiheuttaman orvon olon.

Kukaan nainen tuskin iloiten ottaisi silikoonirinnat jos niitä käytettäisiin vain siinä tapauksessa,kun omat rinnat joutuu poistamaan syövän takia leikattujen rintojen vuoksi,silloinhan ne kantaisivat leimaa sairaudesta,vaikka jonkin näköistä leimaa ajatusmaailman vääristämisestä ne kantavat nykyisilläkin periaatteilla hankittuina.Ihon alle laitettu silikooni limppu ,mitä oikeasti eksoottista siinä on,ei nin mitään.

Tai sairaalloinen ihailu laihuutta hakevilla,entä jos laihuus onkin aina merkki sairaudesta,imeytymishäiriöistä ja kalvavasta taudista,entä jos hartiat kapenevat aivan linnun luiksi kun paha peto,kyltymätön syöpäsolu syö kaiken sisältä ja vie hiukset päästä ja muistin ja puhekyvyn,laittaa köpöttelemään pikku geishan askelin ja ääntä ei saa enää kuuluville.Johan uusi maineeseen noussut räppärimme Miclukin jotain tajusi syövän raastavasta ja lahjomattomasta voimasta,kun mummonsa sitä näki sairastavan,mitenkähän rankoiksi hänen laulunsa olisivat muuttuneetkaan ,minun kokemillani asioilla,erotuksena tietysti että hän laittaa kaiken rahaksi ja minä itsekseni näitä jahkailen.

Eikö ihmisen siis kannattaisi jo "hyvän sään aikana",kuten mummoni tuumasi sanoa,palata askelissaan ja luoda uusi,luonnollinen kauneusihanne,iloita terveydestään,kun sellainen on luotu.Kyllä tämän kaiken säännöttömyyden ja epäoikeudenmukaisuuden palkka ei voi olla kahmalokaupalla irtorintoja ja irtoripsiä,täytyyhän elämään sisältyä joku syvällinen salaisuus,joka sitten aukeaa kun koristelematon kuori viimein päästää otteensa pidemmän tai lyhyemmän ajan jälkeen sielusta.

Mutta,kuten tuossa puhelussa pikkuveljeni kanssa totesimme,kuinka suuri on uuden elämän voima,ilo ja elämänhalu lapsella,kun nyt ollaan siinä iässä että lapsenlapsia sirkeine silmineen ja monine kysymyksineen pyörii ympärillä.

Siinä tajuaa kuinka ainutkertaista on lapsen maailma,jospa siis voisimme varjella lapsuuden lapsilla,leikit leikkeinä.Olkoon joka päivä suuri Maailman Lasten Päivä.

lauantai, 3. helmikuu 2018

Kestääkö kantti,kantaako hartiat

Vanha julkaisu nimeltä Basilli ja minä kertoo että on sitä minä suhdetta eri asioihin ennenkin pohdittu1101_10002_2014730102115.jpg

 Aivan yllätyksenä itsellenikin olen pohtinut taakan kantamista.

Siihen liitetään helposti jotain juhlallista ja salaperäistäkin,aivankuin "taakka" tekisi kantajastaan jotenkin arvokkaamman ja mystisen jopa.

Nooh,minä ajattelinkin pitkähkön pohdinnan tuloksena että on aivan luonnollista jos ihmiset uupuvat arki realismiin,joka sisältää myös sairaudet,kaikki kauheat ja vähemmän kauheat sairaudet,kaikki kompastumiset ja rahan vähyydet,kaikki naapuri suukovut ja kateudet,se kaikki on arki realismia.

Totuutta elämästä, kaunistelematta sitä mitenkään.

Ei ole ihme jos ihminen suuttuu ja mustaksi muuttuu kun hammas lohkeaa ja sen korjaus ei mahdu budjettiin.Ei ole taivaita hipovan hienoa jos mieli järkkyy,kun koko maailma huutaa epävarmuuttaan ja sotia syttyy siellä täällä.Olisiko jaloa huokailla ja hymyillä ja näytellä,ikäänkuin olisi jokin salainen veljeskunta,johon kuuluu ja jolle sälytetään testi muodossa erilaisia vaikeuksia elämässä,että näyttäisi muille,kuinka vaikeuksia kohdataan jalolla ja hienolla asenteella.

Varsinkaan ei ole ihme jos alkaa ketuttamaan kun sairastaa syöpää ja hoidot lopetetaan kunnallisella puolella ja yksityinen sairaala ilkkuu mainoksessaan,että he voivat löytää lääkkeen ja kukistaa taudin senkin jälkeen kun kunnallinen puoli nostaa kädet pystyyn. Sanoisin että se on iljettävää ja kammottavaa odotella kuolemaa,tietäen että  EHKÄ rahalla olisi sitä voinut vielä siirtää.

Jos huumeiden käyttäjä voisi himostaan parantua kalliilla vieroitus klinikalla,kun tuohta siis taskuissa kuhisisi ja köyhä kadun tallaaja saa tiputtaa hampaansakin ja varastella sen eteen ,että joskus heikkona hetkenään ajautui huumeiden käyttäjäksi ,eiukä niistä enää voi entistä rahattomampana vapautua.

Osa elämän epämukavuuksista on valintojen tulosta,mutta jotkut kehnot sairaudet,niihin on sentään vakuttanut perimän lisäksi ympäristö tekijät ja jopa hiton huono tuurikin.

Eli kun sanoin tyttärelleni,hänen hoitojensa muuttuessa palliatiiviseksi,että"tämä on meidän osa tätä elämää" ja se sai hänet itkemään,se että sattumanvaraisesti saimme perheenä kohdata mahdottoman voitettavan.Ei siinä mitään jaloa ole.

Löytyy se ilonaihekin tähän päivään:Niinistön perhe sentään sai poikalapsen,siitä siis iloitsemme  tänä päivänä.

keskiviikko, 24. tammikuu 2018

Äiti/tytär-sisko/sisko

Jotain on virinnyt  pidemmän aikaan mielessä ja nyt sen tuon sellaisena ilmoille kun sen koen,tämä on siis vain yksi lähestymistapa suruun,rakkauteen,menetykseen.

Minä en  tunne tarvetta kauneusblogin pitoon(kaikki kunnia heille heidän jakso kyvyistään,minun Emännän käsivoiteen levittämisestä käsiini aamulla,kun olen pessyt kasvot ja kuivannut kädetkin,"ketä kiinnostaa"),en ole niin kaksinen kakun tekijäkään,joten jauhopeukalon blogikin on pois suljettu,sen sijaan sielun maisemista voisi kirjoitella jatkossakin,tunnemaailmoista tunneälystäkin on...kunnes tarkkanäkö on nolla,näillä mennään.

Nyt kumminkin äiiti-ikävästä.Vaikka ikää tulee ja maailma jatkaa  mallillaan,ilmaston tila vähän vaakalaudalla keikkuu,koska monesta "on vaan niin kiva lentää lomalle",mikäpä se siinä.Jos kaikkien äideillä olisi aikaa lapsilleen,kuunnella sydämellä ja kertoa omaa kertomustaan kokemuksien höystämänä,kertoa menneisyydestä kaukaisempiin sukupolviin;kuinka minun mummoni sanoi ja se oli piste siinä,tyyliin.Aikuisenakin tulee asioita ,joita olisi kertakaikkiaan parasta äidin kanssa työstää,siinä saa ikäänkuin kokeneemman näkökulman jo eletyn elämän kautta,voi veikkoset,monestikohan olen ajatellutkaan,kuinka äiti voisi tämän asian nyt auttaa eteenpäin,tai jakaa surunisuurella äidillisellä tavalla,avata solmuun menneen elämän ja laittaa sitten vaikka uusien kenkien nauhat kiinni(uunedet kengät unessä taskoittavat jonkun unen selittäjän mukaan jotain uutta vaihetta elämässä,työössä suhtautumisessa asioihin).Tämä on äidin/äitien suuri tehtävä ja siunaus,pitää lasta sylissä,kuten Mummoni sanoi: Pieni lapsi painaa syliä,mutta iso sydäntä.Vain äidillä voi olla pitkässä äitien juoksussa taito kphdata lapsi,lapsensa ja sitä kautta lasta ympäröivää maailmaa,ettei tarvitse pelossa "lasten "yksin maiilmaa kohdata,ainakin tietäen että asiopista vpoi aina jakaa ,neuvotella,keskustella.

Sitten tämä,veljeni sanoessa "siskojuttu",siskojuttu on kertakaikkiaan vahva ja jos ei ole,menettää paljon elämässä,jos vaikka joittenkin typerien kaunaisuuksien vuoksi antaa välien väljähtyä.Siskohan on äidin jälkeen se joka tuntee tieni parhaiten,joslus jopa paremmin kuin minä,mutta se tunne hänelle on hyvä suoda,koska sisko nyt yleensäkin sydämellään ajattelee ja neuvoo,Suuri rakas,ahdaskin ja ihana "siskojuttu",monestiko joku pienikin juttu on sellainen että luuri korvalle ja kertomaan:Siis voitko kuvitella että ...ja mitä mieltä sinä siskoni olet...ja kun rinnasta puristaa niin "siskopuhelut" hoitaa pienet ahdistuksetkin,tehoaa paremmin kuin kalliinpuoleiset onnellisuuspillerit.

Toki äitiys niinkuin isosikouskin velvoittaa antamaan sellaista elämän mallia,että mikään notkahduskaan ei ole sellainen josta ei opiksi voi ottaa,ei maailma kaadu,vaikka itse joskus kaatuisikin.

Kaikki siskot ja äidit,tulkaa yltäkylläisesti halatuiksi ja muistakaa pitää kiperät kielenkantimet suitsettuina,niin että emme päästäisi ilmoille sen iosmpia sammakopita,tai neuvoko väärään elämänmalliin,kateuteen tai turhaan juoruiluun.Tämmöstä.

Sittenkin kun meitä ei ole,olisi meidän käymät keskustelut ohjaamassa ja lohtua antamassa.Siinäkin surussa kun menetämme,siskon.äidin..niin voisimme olla kiitollisia että juuri he olivat meille Me.

keskiviikko, 17. tammikuu 2018

Toivo on suunnaton voimavara

002.jpg

Nyt taas muistan mitä on toivo,pieninkin toivon pilkahdus on kuin kaamoksen jälkeen valkenevat päivät.

Koska niin kauan kuin on elämää,on myös toivoa.

Toivo antaa mahdollisuuden ja siipien alle ilmaa katsella tulevaisuuteen,se antaa tilaa hengittää ,se poistaa pelon.

Toivossa on hyvä elää.