1934435_123387157291_6685928_n.jpg

 

Noin puolitoista vuotta sitten,esikoiseni kuoltua kesäkuussa,se oli jotain sellaista,ettei kenenkään soisi joutuvan sitä kokemaan,ei puolisona,ei äitinä,ei isänä,ei siskona,ei veljenä,ei kenenkään.

Kuin verho olisi laskeutunut minun ja kaiken muun väliin,ensin tunteet jähmettyivät kuin kylmenevä laava purkautuessaan

Surua käsittelevät kirjoitukset kumpuavat siitä menetyksestä,josta meidän jäljelle jäävien täytyi alkaa toipumaan.Löytää siihen tarvikkeet,joilla työstää sitä.

Aivan äänetön huuto sydämessä,eikä tiedä mihin päänsä painaisi.Halusi jotenkin paeta todellisuutta,olla muistamatta tapahtunutta.

Minä purin alkuun tuskan,tekemällä työtä,enemmän kuin kai jaksoinkaan lopulta.Ei auttanut sururyhmä,tuska oli liian tuore,tulin siellä pahoinvoivaksi,enkä ensimmäisen kerran jälkeen voinut enää mennä,ehkä aikaa oli kulunut liian vähän ,3 kk vasta,joten se oli kuin suolaa haavoihin,sieltä lähtiessäni,oli tunne että haluan rikkoa lautasia kiveen,nähdä ne sadat pirstaleet siinä,jollaisena itsekin tunsin olevani,itku kesti monta päivää.

Mutta ei sitten ollutkaan tarkoitus että pääsisin pakenemaan asian käsittelyä,suruprosessi on käytävä läpi..Lapseni

omalla tahollaan ja tavatessamme lohduttauduimme sillä että,kerran perillä,kaikki yhdessä.

Työn teko jatkui,kunnes siinä syksyllä nilkka murtui töissä,viikon päästä siitä koin pienen aivotapahtuman,ne yhdessä paikoilleen asettivat.Vuorokauden kuluttua sairaalaan jouduttuani,minut siirrettiin yöllä osastolle,siinä ikkunapaikaltani näkyi syöpäosastot ja ikkuna jonka takana Hänet saattelimme viimeiselle maan päälliselle matkalle.

Ajattelin :tämä ei voi olla tottakaan enää,mihin pakenen,oma huoli tulevaisuudesta, kuinka toipuu ja suunnaton kohtaamaton suru,joka odotti purkautumista shokki vaiheen jälkeen.

Silloin,kun veljeni tuli minua katsomaan ja sanoin kuinka epäoikeuden mukaista elämältä minua kohtaan,hän se oli joka kävi vihkon ja kynän sanoen nyt on aika kirjoittaa.

Surun käsittely kirjoittaen tuntui helpottavan suuresti ja sen analysointi edelleenkin on aivan ihana,saa olla onnellinen että itse toivuin avh:sta ja voin kirjoittaa,olisihan siinä voinut käydä niinkin,ettei liikahtaisi enää ,ei sormi ,ei varvas.

Kiitollisuutta jo tänä päivänä koen,hyvin pienistäkin asioista ja Taivaassahan me kerran tapaamme,oli se sitten mimmoinen tahansa.

Kuva ja lupa sen käyttöön:Antti-Yliollila