una bella telefone 3 027.jpg

Tällä kuvalla on tarina,viime kesänä,vuosi tyttäreni kuoleman jälkeen kävelin paljon,sitten kun kävelemään pääsin avh:n jälkeen,joskus touko,kesä ja heinäkuussa.

Kävelin 5 km Hietalahden hautuumaalle,eka kerralla eksyin vanhalle puolelle,mutta opinhan minä sen taipaleen lopulta oikeinkin taittamaan ja olihan siellä puuhaa,sai istuttaa kukkia,kastella kukkia ja nyppiä jo lakastuneita kukkia.

Kävin siinä samalla läpi sitä epätodellista kohtaamista,luin hänen nimeään hautakivestä ja ajattelin,kuinka meille saattoi näin käydä ja monelle muulle liian nuorelle ,sieltä hautakivistä sen totesin.

Kerran sunnuntaina,oli ihana sää,aurinko paistoi,pensaat olivat puhjenneet kukkimaan,otin kuvia kukista ja puista,laitoin ne samalla sisarelleni.Sitten häneltä tuli viestiä,että tyttäreni kasvot näkyvät lehtimuodostelmassa,ei siis siinä männyssä,joka hänen kivensä takana on ja sitten läppäriltä katsoessani kuvaa palattuani kotiin,toden totta ,lehvistössä on hänen kasvojen piirteet ja muutaman muun.Se oli hyvin lohdullista,jonkun mielestä hupsuakin,mutta mitä siitä.

Kuva on edelleen minulla tallessa.Nyt viime lauantaina kävimme haudalla kynttilät viemässä kahden veljeni kanssa,en ollut käynyt siellä neljään kuukauteen selkäleikkaukseni vuoksi,tunnelma oli niin talvinen,mutta mänty yhtä vahvana siinä seisoi.

 

Puut puhkesivat puhumaan

Puut puhkesivat minulle puhumaan,salaiset kuvansa näyttämään.

Kertoivat mihin on aika mennyt,suureen syleinsä ,huomaansa ottanut.

Vuosirenkaita kohta jo kaksi,

muistot muuttuvat yhä rakkaamaksi.

Aivan kuin vuodenajat puuta muokkaa

antaen kesällä uhkean muodon

ja talvella rauhaisan levon.

Niin aika myös surua muokkaa,

ahdistunut ikävä antaa tilaa enemmän rakkaudelle

joka ei koskaan katoa,

näin rakkaus tavallaan kasvaa ajan myötä.

 

https://www.youtube.com/watch?v=mzGtOjZhhvE