055.JPG

On niin reaktion omaista  jonkun kämmin tehtyään lausahtaa:mä niin olisin halunnut kuolla siihen paikkaan.

Ja hyvä niin,eihän kaiken tarvitse olla elämässä niin haudan vakavaa.

Mutta todellisuudessa,saammehan me niitä pieniä kuolemia läpi käydä,hautaamme joka kerta jotain kun unelma toisensa perään muuttuu tuhkaksi,se haudataan Kuolleiden unelmien uurna hautausmaalle.

Iso kuolema on sitten ihan omaa laatuaan,en minä ainakaan olisi halunnut sitä läpi käydä,enkä muutamaa muutakaan,jos elämäni käsikirjaa olisi kirjoitettu vaikka siinä vaiheessa kun minulla jo ymmärrystä oli ja olisin saanut vaikuttaa etukäteen  millainen se  tulee olemaan, elämän kaareni tapahtumineen.

.En siis tarkoita tällä sitä käsitystä,jonka mukaan valitsemme elämämme jo ennen syntymäämme,siinä tapauksessa olen nöyrästi ylpeä siitä,jos tyttäreni valitsi siellä puolen minut äidikseen,silloin olen saanut käydä hänen rinnallaan tämän taipaleen harkitusti,ennalta määrätysti,vaikka koordinaatit olivat todellakin hukassa monesti.

Todellisuuden kohtaaminen,kasvokkain ja kasvottoman kuoleman kanssa,joka yhtäkkiä ottaa kasvot tyttäreni kuolemassa.

Minä yltiö tunteellisena,joka muutenkin koen asiat vahvasti,silloin kun itketään,niin itketään kunnolla ja kun iloitaan,niin ilo on niin joka iloisessa asiassa.Pienissä arkipäivän huomaavaisuuksissa ja positiivisissa kukkasissa.

Olen tietenkin yrittänyt käydä läpi tunteita,jotka tyttäreni on joutunut läpikäymään sairastuessaan ja koko ajan,hän välillä niitä kertoili,vaikka ei halunnutkaan olla heikko,pikku annoksina silloin tällöin sanoi ja se raapaisi sielua syvältä,hän kävi luopumista kaikesta rakkaasta,siitä huolimatta,kun hoidot lopetettiin hän evästi meitä jatkamaan elämää.

Lohduttavinta kaiken keskellä oli se ,että hän sanoi loppu vaiheissa,en ole odottanut Jumalalta mitään,mutta Hän on minut kohdannut,siitä lausahduksesta jäi lohtu joka kantaa.

Se lohtu oli vahvana läsnä kolmen kuukauden shokkivaiheessa,kun itku ei tullut,se lohtu oli sylinä kun itkusta ei meinannut tulla loppua ja sururyhmän vetäjä antoi ohjeen,kun en ryhmässäkään kyennyt käymään:muista välillä hengittää.

Se lohtu oli askelteni seurana,kun uurnaa laskettiin:lapseni,ensin oli äidin syli,sitten elämän rakkautensa syli,sitten maan syli ja sen myötä Jumalan syli,koska Jumala oli hänen sieluansa koskettanut ja turvan antanut.

En minä surussa pyöriskele alvariinsa,koen vain tärkeänä kertoa sen vaiheista.

Suru on henkilökohtainen toki ja siihen voi jäädä jumiin,mutta minulla on sellainen tunne,että blogini kautta,surunsa tunnistettuaan ja kun sen eri vaiheet voi tunnistaa,mykkä hiljaisuus,kuoleman vääjäämätön hyväksyminen ja elämän jatkuminen asiaa prosessoiden voi jatkua.

Nyt jo näen kauneutta,jota hän näki,eräskin hänen ottamansa valokuva keväästä,tunnen aivan kuinka hänen sielunsa lepää siinä ja hän on hetkestä onnellinen.