Tämän haluan jakaa:

Aamulla kello viisi kirjoitin eilen illalla käsin jo ennen nukkumaan menoa.

Yöllä näin unen Esikoisestani,niin ihanan unen.Sen tähän kerron.

Esikoiseni oli sellainen hetkessä eläjä,osasi olla hetkessä läsnä ja elää sen.

Hänen naurunsa oli erityisen ihana,ilman halausta emme kohdatessamme eronneet.

Yöllä hän uneeni tuli,vaikka unessakin oli hänet nujertanut sairaus läsnä,

merkittävämpää siinä oli hänen vahvasti esille nouseva persoonansa.

Unessa hänellä oli vaaleat hieman kihartuvat hiukset,kuten hänellä oli ennen sytostaattejakin.

Siinä unessa hän kikatti kuin ennen muinoin ,vaikka unessa oli sairaalan sänky,

hänen ihana naurava persoonansa oli enemmän läsnä,

unessa halasimme pitkään ja sain sanoa hänelle kuinka minun on ikävä häntä,

halatessaan minua lämpimän tiukasti hän kertoi,että  kaikki on niin hyvin,

että hän on kaiken yläpuolella läsnä ja erityisen iloinen nyt kun saa osallistua elämäämme.

Mutta unessa minun ei enää tarvinnut kohdata hänen kuolemaansa uudestaan,

siinä hän vain liukui pois,vaikka hänen hymynsä,niin kaunis hymy ja ilonsa oli niin vahva,

että luulin hänen soittavan ovikelloa,koska unessa soi ovikello,kello oli neljä sitä katsoessani,

uni oli niin toden tuntuinen ja vahva,siinä kello neljä tällä kertaa,unen pöpperöisenä olisin niin toivonut

ovikellon soiton olevan toden ja hänen seisovan oven takana kikatellen.

Ei,tiesin sen olleen unta,en mennyt ovea avaamaan.

Mutta ,ihanaa,näin unen välityksellä saada sanomaa,kuinka hän on läsnä ja ilotsee kanssamme.