2015-08-02 12.10.12.jpg 

Lähdin hieman n.s. sukuloimaan ,happea haukkaamaan ja marjoja poimimaan.Minusta kyllä tuntui vielä tuossa vaiheessa kun selkä naukui ja kissa yntä aikaa,että minusta ei ole enää matkantekoon,mutta kummasti sitä vain jaksoi istua ratikkaan,junaan ja taajamajunaan.

Bussiin alussa meinasin nousta,mutta sain kuulla jotta vaikka olisin kissan kanssa lippuni ostanut,jos matkan varrelta sattuu nousemaan allerginen tai kissakammoinen kyytiin niin hän jos sanoo jotta kissa ulos,vaikka hänellä ei olisi allergiatodistusta asian suhteen lääkärin allekirjoittamana.Vaikka minulla olisi todistettavissa kissa laukussani ja hänen allergiansa ei olisi kirjallisesti todistettavissa nin matkan varrelle joutuisin jäämään,minä ja kissa.

Siitä syystä astelimme VR:n lemmikkivaunuun kahden koiran ja muuten täyden matkustaja määrän sekaan ja hyvinhän se matka meni,kissa nukkui,minä en.

Marjat on poimittu jo kesäkaupungin paristakin metsästä,vain sen verran kuin marjamaitoon ja piirakkaan tarvitaan.Ei minulla sellaista isoa tehdas poimuria ole mukana,mitäs sitä sellaisilla määrillä..

Lörtsykahvit juotiin torin reunalla kahvilassa ja siinä samalla ajattelin kun kaikkea ylen palttista kesän kauneutta ihailin,kuinka luonto voi olla kaunis kaikenkin keskellä ja ihminen ei voikaan siitä ammentaa rauhaa ja vapautta sielun maailmaansa.

Koska paikallinen vesistö näyttää niin sinisen helmen väriltä,heijastaen sinensä taivaan kannelta,ei välttämättä huomaakaan yksinäistä kulkijaa,joka ahdistuksissaan ei näekään enää rauhaa eikä värejä ympärillään.

Ahdistus voi pimennysverhon lailla sulkea maailman värit ja sykkeen pois.

Joku pettymys voi olla niin valtava,ettei näekään enää sen yli paistavaa aurinkoa,tai yhtään mitään,eikä enää koe onnistuneensa missään.

Kuulin kaukaisen tuttavan väsyneen matkalla  .Voin aistia läheisten suuren surun.

Me jotka saamme vielä täällä matkaa taittaa,meillä on värit,meillä ei ole pimeyttä silloinkaan kun suljemme silmämme,aistit luovat meille siihen suljettujen luomien taakse maisemat ja antavat levon.

Pimeyttä ei ole myöskään häämöttävän rajan takana ,kun siirrymme ajasta ikuisuuteen,sielläkin,vaikka suru verho on eittämättä sakean sumun kaltainen hetken aikaa,peittäen meiltä värit,niin sen hälvettyä ja aistiemme avauduttua saamme huomata ,ei pimeyttä ole,on ollut vain suljetut aistit ja tuonelan virtakin on  valoisa joki,jonka saamme ylittää  valon lisääntyessä,sielumme saa rauhan matkan vaivoista.Pitkän tai lyhyemmän,rauhan joka tapauksessa.

Sillä puolella missä ei ole aikaa mittaamassa olemista,siellä tuskin tarvitsee enää kompastua lillukan varsiin kinttupolulla.

Siihen asti,poikkean poimimaan marjoja,keitän puuron ja nautin mummona olemisesta.

Toivon valon vielä valaisevan kysyvän polkuakin,kun hän huokaa liian yksin pois menneen muistoa.