Tuli taas yksi asia mieleen, kun on paljon nyt pakolaisten hädästä puhetta ja auttamishalusta,onko sitä vai ei,että hätä on sen näköinen kuin sen kokija on.

En tarkoita ihan ulkonäköä vaan myös sisäistä tilaa,nyt paljon spekuloidaan ja on ilmassa propakandan makuistakin häslinkiä,ettei tiedä enää mikä on totta ja mikä ei.

Pelkoa meihin voi lietsoa niin monella tapaa.Turvallisuuden tunteen kasvattaminen ei ole niin helppoa,kuin sen rikkominen.

Mutta kerronkin tähän pienen episodin,joka liittyy siihen mistä kulmasta hätää lähestyy,jotenkin minulle ei ole yllätys että se koskee esikoistani.

Olen jo monta kertaa sen todennut,kuinka hän oli vanha sielu tietyissä asioissa,nuori ja kujeileva toisissa asioissa.

Silloin kun hänen varsinainen sytostaatti hoito lopetettiin tuloksettomana,eikä sairauden paranemisesta ollut toivoa,me toivoimme kuitenkin ihmettä.

Olin esikoiseni luona vierailulla kun hän puhui siitä miten aiemmin oli helpompaa kun saattoi luottaa siihen että lääkärit tekevät päätökset hoidon suhteen,sitten tavallaan yhtäkkiä eivät enää tehneetkään ja silloin esikoiseni koki että tuntematon tulevaisuus riippuu siitä millaisen päätöksen hän itse tekee.

Niihin aikoihin eräs tuttava pyysi minua  esikoiseni kanssa johonkin rukousparannuspiiriin,missä he saisivat rukoilla parantumista.En katsonut aiheelliseksi pimittää tätä tarjousta häneltä joten kun kerroin sen hänelle hämmästyin enemmänkin vastausta.Hän sanoi "Äiti minä en lähde mihinkään,koska jos siellä ei tapahdukaan ihmettä,menetän viimeisenkin toivoni",eli me kaikki halusimme toivoa loppuun saakka ja sen jälkeenkin jäi iankaikkisen elämän toivo,jossa voimme jollakin tapaa sitten kohdata,tavalla johon ymmärryksemme ei riitä parhaalla tahdollakaan,se on niitä uskon varaisia asioita.

Joten,jos katson tätä asiaa sellaisesta kulmasta,kuinka hän kaikesta huolimatta oli  valmistautunut  siirtymiseen ajasta ikuisuuteen,hän jätti meille myös toivon,koska jos siinä nyt kovasti olis alkanut porukat rukoilemaan ja parannusta ei olisi tapahtunut,olisi nyt jälkeen jääneissä monta katkeroitunutta mieltä ja mutinaa ja porua.

Ai miten tämä liittyy pakolaisiin.En tiedä,hekin toivovat,antavat toivon elää.