Välillä ei jaksaisi lähteä yhtään mihinkään,olisi mukava olla vaan,mutta,toisaalta täytyyhän se lähteä liikkeelle,muuten ajatuksen virta supistuu ja lopulta jämähtää paikoilleen.

En toki edelleenkään enää katso tarpeelliseksi lähteä suruja hukuttamaan ja ilonkin löytää ilman promilleja,kuin aina olen löytänyt.Sitten ei jaksaisi kuunnella myöskään sen johdosta turhia jorinoita ja jurinoita.Hohhoijaa.

Mutta asia jota tässä pohdiskelin johtui siitä kun käväisin tuolla keskustassa ja vastaan tuli ,sanotaan vaikka tuttava ,tällä kertaa.Toki molemmat olemme kokeneet elämässä menetyksiäkin,kuin myös saaneet elämältä paljon.

Vaihdettiin siis kuulumisia,jonkin ajan kuluttua hän kysyi: "Vieläkö on suru ?"

Vieläkö on suru,siis onko suru semmoinen joka otetaan ja välillä jätetään,kun en ole mikään draama queen kuitenkaan,enkä todellakaan pelaa surulla tai ikävällä.En omillani enkä ihmisten tunteilla.

Minä ihan kysyin häneltä: Tarkoitatko tässä kenties sitä,onko minulla vielä ikävä esikoistani ? Johon hän vastasi jotain jotta : juu.

Sallin itseni päivitellä taas kerran,kuten totesin erään läheiseni kanssa kun olimme molemmat menettäneet rakkaan ihmisen että,jotenkin sitä kai on sitten sanat solmussa  ihmisillä ja luulee että täytyy kertoa kuolemista meille,kun ei kai meitä sitten pitäis enää mikään muukaan kiinnostaa(olihan tuo painavasti sanottu,mutta kyllä elämäkin on kiinnostavaa),eihän se ikävä mihinkään katoa,vaikka aikaa onkin JO kaksi vuotta,jeskamandeera,kaksi vuotta ja olen päässyt muistoissani johonkin kohtaan.

Totta,kyllä on ikävä edelleen,mutta en ui missään ylenpalttisessa itsesäälissä,kuinka nyt on joutunut vastoinkäymisiä kohtaamaan.

Kyllä se on totta jotta,kyllä elämän arvot ovat muuttuneet jonkin verran,ei enää tunnu tärkeältä joku ,sanotaan vaikka nenän koko,suhteutettuna elämään.

Tiedän toki , jokaiselle on se oma juttu tärkeä,ehkä sen vuoksi olisi hyvä vierailla sellaisella näköala paikalla vaikka vain unessa,jossa sitten lapsensa menettää,joiltakin voisi se turha korskeus hieman rapistua,äidit ovat äitejä ja lapset eivät ole itsestään selvyyksiä suinkaan,kuten isitkin ovat isiä,olenhan minä monen muun joukossa jo tämän ikäisenä itse täysorpo ja kuuluukin olla melkein.Mutta onnekseni on sen verran vielä ajatuksen juoksua,etten orpouttani paru jossain ryhmässä,niistä mennään yli,luonnonlakien mukaisista menetyksistä.Kaikista jää lopulta kaunis muisto,ja jos joku jossain katkeruudessa aikoo vaihtoehtoisesti hillota edesmenneitä tai nykyisiäkin kohtaan,tekee vain itselleen hallaa ja happanee.Koska vanhempien kuuluu maailmanjärjestyksen mukaan poistua ennen lapsia.Jokainen sinne omaan mielensä luomaan tilaan ,jokaisella on oma taivaansa,hyvä niin,riittääpä sitten tilaa yksin vainioilla käyskennellä.Eihän me suomalaiset siipirikkoiset oikein siedetä muita samalla tontilla.

No emmehän me kukaan tiedä mitä sitten,toivottavasti joka tapauksessa jotain muuta.

Ei ihan jaksaisi kaikkea alusta käydä samalla tavalla,on toki kohtia jotka kävisi moneenkin kertaan läpi.

Jos vaikka saisi valita selkeästi millainen seuraava elämä olisi,nin joku painovirhe paholainen siihen kuitenkin lykkäisi kiveä rattaisiin.Varmaankin joutuis tuulen tuivertamaksi matalaksi männyksi toisen samanlaisen vierelle meren luodolle :)

Kaipaan varmasti niin kauan kuin elän.Vaikka tänä päivänä kuolee paljon ihmisiä kaiken maailman melskeessä,niin sittenkin kysyn,miksi usein kauneimmasta ja jaloimmasta päästä viljaa leikataan.

Tämmöisiä ajatuksia heräsi siitä kohtaamisesta,toki minunkin täytyy tehdä parannusta ajatuksesta,jotta joku muu olisi ollut joutavampi lähtemään,enhän minä tiedä kenenkään tarkoitusta,muuta kuin sen että,hankalimmatkin ja huonosti käyttäytyvät on sitten Luoja luonut ( meidän)  särmiä pehmentämään.

Että silleen.....