Nyt voin sanoa kokemuksen syvällä rintaäänellä kahden vuoden olevan todellakin iso ja merkittävä rajapyykki surussa.Varsinkin silloin kun työstää surua.

Esikoiseni sanoi silloin reilut kaksi vuotta sitten,kun hänen sytostaatti hoitonsa lopetettiin ja hän ilmoitti hoitokokouksesta puhelimitse,siinä hän jo sanoi:Äiti sinä tarvitset kaiken voiman,kaiken avun mitä saat sillä asia on vakava.

Ja tottahan minä olenkin tarvinnut paljonkin keskusteluapua,työstäessäni menetystä,tyhjiötä jonka Enkeliesikoiseni poismeno aiheutti.

Alku oli realistisen shokin vallassa oloa,ei tullut itku ,vaan kaikki oli erittäin selkeänä päässä jäsenneltynä,luulin niin.Sitten kun oli kulunut n.3 kuukautta,yksi pieni väärään sävyyn lausuttu lause mursi täysin tyyneyteni,itku alkoi niin että siitä ei meinannut tulla loppua,luulin kuolevani siihen,luulin tukehtuvani hapen puutteeseen,potkin kuvainnollisesti seiniä ja raja-aitoja.Taistelin ja kapinoin,itkin ja oksensin.En halunnutkaan yhtäkkiä myöntää enää tapahtunutta,mutta niin siihen vain oli taivuttava.

Vaikka olen äiti,tähän asiaan en voinut vaikuttaa,mutta halusin lopputuloksen olevan kuitenkin sellainen ,että prosessia on käyty ja voin vielä iloita elämästä ja nauttia lastenlasteni kasvusta.

Eilen tuolla työssäni ulkoilutin muuan herraa,hän oli oikein huumorituulella ja siinä tuli sitten kotiin lähtiessä pitkästä aikaa tunne ,soitanpa esikoiselle,kuulin ihan korvissani hänen äänensä ,halusin kertoa uudesta,mukavasta työstäni,halusin kertoa että olen edistynyt elämässäni ja tällä kertaa suru ei alkanutkaan murtaa minua,kun muistin tai tajusin tai mitä lie,etten voikaan soittaa hänelle,ajatus muuttui muistoiksi niistä monista yhteisistä pohdinta hetkistä,milloin nyt mitäkin sitten pohdittiin.

Muistan lasten leiri ajoilta sellaisen jutun kuopukseni suhteen,kun hän oli ekaa kertaa leirillä ja menimme lasteni isän kanssa leirinuotio iltaan,niin kuopus ei voinut suoda katsettakaan meille,ei tullut lähellekään.Kun kysyin sitä häneltä myöhemmin,syytä moiseen käyttäytymiseen,niin hän sanoi että koti-ikävä oli niin suuri,jos olisi antautunut siihen lähelle,olisi lähtenyt kotiin.Siispä hän piti välimatkaa.Suojeli meitä molempia ikävältä joka lopettaa leirin kesken.

Näin olen myös ajatellut esikoiseni kohdalla muutamissa taitekohdissa sairauden edetessä.Hänkin otti ikäänkuin välimatkaa tunnetasolla.Koska totuushan on se että en olisi voinut auttaa sairauden voittamisessa,jos ei lääketiedekään sitä voinut tehdä,siispä kuljimme päivän kerrallaan eteenpäin,hän joka aina oli uskaltanut kertoa rakastavansa,olikin yhtäkkiä yksin sen keskellä että matkaan täytyy siirtyä yksin.Vaikka miten rakastamme,emme voi mukaan lähteä.Vaikka miten,niin voimme vain olla rajalle asti mukana,mutta raja on yksin ylitettävä.

Jälkikäteen alkaa ymmärtää montaa asiaa,paljon joutuu antamaan itselleen anteeksi käyttäytymistään päästäkseen eteenpäin.

Monesti olen työni puolesta ollut omaisten tukena kun läheisen lähtö on käsillä.Tukena,joka tarkoittaa että hoitajat ovat yhtä ymmällään,kun elämä lakkaa,eikä sitä voi palauttaa.Lääkärikin hiljenee.

Siksikin siinä ei menetä mitään uskomalla,kuten hän teki ihan loppumetreilläänkin.Uskomalla että on menossa Taivaaseen,koska jos on jotain mistä valita,niin taivas on turvallinen valinta.

Joulu lähestyy,esikoiseni jätti joulukorttien teko perinteen,niitä tuossa olen rustaillut ja ajatukset ovat tiiviisti niissä hetkissä,kun yhdessä kortteja väkerreltiin.

Esikoiseni oli tämä tärkeä henkilö,joka pikkuveljelle kertoi että joulupukkia ei ole olemassakaan,että oli nähnyt papan joulupukin parran takana,jonkun aikaa se järkytti pikkuveljen mieltä,mutta toisaalta joulupukki olikin semmoinen pelottava vähäsen,papan polvelle niinkin uskalsi istua,joulu muuttui kivemmaksi.

Ja totuus on se että Esikoiseni jätti myös sen ajatuksen meille tänne:Taivaassa tavataan.Kuolema ei enää pelota.