Tänään 39 v sitten klo 8 menin Lapin keskussairaalan synnytys osastolle,synnytyksen käynnistämistä varten.Olin hyvin pyöreänä ja yliaikaisena ajallaan odottamassa ja jänittämässä,olinhan ensisynnyttäjä.Sen muistan että oli helteinen päivä ja synnytyspoltot olivat jotain sellaista että hammassärky sen rinnalla on pikku juttu.

Mutta,koska mummoni aina sanoi:Kukaan ei ole jäänyt syntymättä,niin tässäkin tapauksessa syntyi tyttönen 16.08 maailmaan.Ja aivain kuin hän oli sellainen hidas valinnoissaan koska ei osannut päättää,viipyili ja entrasi,niin myös tuossa,halusi kai viime hetkeen nauttia kohdun turvasta.

Olihan kaikki minulle uutta,esikoiseni ...ensimmäisen pepun pesun suoritti äitini kotiin päästyä ja sitten seuraavan vauvan isä,minä pelkäsin vaavikan rikkoutuvan käsiini,niin pieni hän oli ja siitä huolimatta isänsä,rekkakuskin käsillä kauniisti vauvan hoisi ja antoi minullekin uskoa että osaan hoita ja pestä ,syöttämisessä ei ollut mitaan epäselvää,minullahan se äidinmaito oli.

Äitiys on minulle ollut aina ihana,mun juttu.Ensimmäisen kohdalla kaikki kehitys oli niin maailman suurinta ihmettä ja onhan se ihme,kun ajattelee mitä kaikkea lapsi oppiikaan sitten matkan varrella.Kaikki sen läpi käyvät,taaperot.

Siihen aikaan en osannut vielä neuloa kuin ihan vähän,mutta ommella osasin,tuli mekko jos toinenkin tehtyä...

Enkeliesikoisestani tuli isäni,"matkapapan"silmäterä,hän osasi tyynnytellä mustasukkaisuuden kun veljensä syntyi,uhmaiät ja muut,kun vain pappa ilmestyi paikalle,laittoi pikkutyttö repun n.s. pykälään ja lähti papan ja mummon jakamattoman huomion keskipisteeksi,kotonahan huomion jakoi jo pikkuveli.

Ihana ja empaattinen hän oli,hyvä luonteinen ja sinnikäs.

Näihin ajatuksiin lopetan tällä kertaa,lähden ennen töihin menoa viemään kukkia hänen haudalleen...rakkaasti syntymäpäivää muistellen...