Minä olin ajatellut hyvästellä blogini jo silloin joku aika sitten,mietin miten jatkan kirjoittamista aiheista ja asioista jotka elämä eteen nostaa,totesin juuri tuossa aamulla herätessäni;eihän sitä blogia tarvitse vaihtaa,vaan aloitan Polvestapokki vol 2.

Nooh,niin tai näin ,Kaamos-Ville (nuoressa miehessä vanha sielu ja armoton tunteiden tulkkaamisen taito) laulaa Idän hymnissään:"kaikkia tarinoita mukanani kannan" siis kaikki on edelleen ja hetkessä eläminen uutta jättää.

Eihän se elämä siihen lopu jos vaihtaa sivua,ei, vaan seuraavaa sivua voi hiukkasen elämää oppineena nöyrästi kirjoittaa edelleen.

Mutta ,ei niin uutta ettei vanhaakin voisi käsitellä.Tämä kesä elämäni taipaleella,enkeliesikoisestani erossa olleena on ollut summaamisten kesä.Ja johan tuossa kesäkuun jälkeen olin tietävinäni mikä on ikävän ja surujen summan taitekohta,vuosina mitattuna.Koin ihan suurta kaipausta,kun ikävä oli helpottunut haikeudeksi,niin luulin.Ajattelin tältä siis tuntuu kun aika tekee tehtäväänsä ja yrittää pakottaa unohtamaan.

Ei se ihan niin menekään,olen työni kautta nyt saanut kerta kaikkiaan ja sattumalta asiakkaat ,joilla molemmilla on ikuinen ikävä,toinen kantaa kaipuuta vuosikymmenien taakse,lapsi joka eli vain 13 päivää jätti ikuisen ikävän syliin saada pitää lastaan käsivarsillaan.Toinen on tuore puolison poismeno,kun ovat "aina" olleet yhdessä,ovat jo kuin kaksi vanhaa puuta ja sitten toinen ykskaks katoaa.Kaksi niin erilaista surua,mutta myös niin samanlaista,minä siinä kolmantena,ulkopuolisena,mutta asian henkilökohtaisesti tuntevana,saa vain todeta sen olevan todellista vertaistukea,sattumaltako elämä meidät kuljetti kohtaamaan.Ehkä niin ,tai liekö se sittenkin näin.

Joka tapauksessa ,eilen tämän kesän haikeus pukeutui itkuksi ja ikäväksi ja kapinaksi ja taas kerran periksi antamiseksi.

On hyväksyttävä kun en saa enää kuulla   tyttäreni ääntä,ei nin missään,nyt haluaisin kuulla vaikka edes sen,kuinka pönttömooses äitikin voi joskus olla,jos sais halata,jos sais kuunnella mukavia pikapuheluita kuinka moinen vallan kummallinen mato mökkipolulla tuli vastaan.Sitä minä itkin,itseäni ja sitten kaikkea,sitä kohtaa elämässä,mikä jää toteutumatta hänen suhteensa.ja kuitenkin jo nyt on ikävässä täysin realiteetti mukana,sen suhteen,kuinka valtavan vakavasti esikoinen oli sairas ennen kuolemaansa ja kuinka täysin oikeassa hän oli jäähyväis sanoissaan siitä:"teillehän se ikävä tänne jää,mutta  matkan jatkaja on saanut matkalaukkuunsa eväiksi kaikkinensa onnellisen elämän",Miksi sitten tunne voi käydä ylivoimaisen kovaksi,ehkä siinä oli siivittämässäVain elämää jakso  jossa Lauri Tähkä toi oman tosi tunnepitoisen puolensa esiin,miksi siis minäkään omaani yrittäisin padota.

Vanha viisaus tai sanonta muuttuu ajan myötä niin paikkansa pitäväksi: "päivä vain ja hetki kerrallansa"...hetkinen ,eihän tuo olekaan vanha viisaus vaan virrestä ,joka oli äitini lempivirsiä.Mutta hyvin on viisaat sanat ollut sanoitajalla pudotella virsikirjan väliin.

Kuka sitten voi vaikuttaa eniten siihen,kummiseksi muotoutuu mahdollinen huominen?Minä itse ja vaikka se toisi vastoinkäymisen,minä voin opetella ottamaan sen vastaan,käsitellä sen ja jättää muistoihin.

Virkata viisi kukkasta,sukanvarren täyteen perhosia puikotellatässä päivässä,hetken kerrallaan.