mustavalko.jpg

Tuli mustavalkokuvauksesta mieleeni asia,vaikka ne ovatkin kauniita,harmaan eri sävyissä,niin sittenkin omakohtaisesti koettuna,voi kauneus olla kaukana.. sanotaanhan kyllä mustavalkokuvassa voivan käyttää mielikuvitusta enemmän.Voi ja ei voi.

Vuosien takaa muistan erään aamun,istahdin aamukahville keittiöni pöydän ääreen, talon 7. klrs.Näköalat olivat yleensäkin aika hulppeat ,mutta sinä aamuna oli jotain poissa,värit.Harmaus oli nielaissut aamun.

Sävyt olivat ehkä alkaneet jo jonkun aikaa haalistua,mutta sinä aamuna,vaikka aurinko paistoi,värejä en nähnyt,enkä kokenut. Edessäni oli kuin maalattu taulu,ilman tunnetta,lämpöä,eikä mielikuvitusta ollut sen verrankaan,että se olisi voinut loihtia siihen harmaaseen jotain taikaa.Tunsin sen verran,että tunsin olevani eksynyt,maailmaan eksynyt ilman karttaa,tai kompassia.

Miten menee sellaiseen mielentilaan,jossa tunne on harmaa ja näkymät tulevaisuuteen ovat usvaan kietoutuneina. Olinko itse sammuttamassa valojani,ympäristön vakaalla avustuksella:Silloin kun kokee heikkoutta,eikä saa tukea,jokainen paha sana himmentää valoa,jokainen paha katse,hymähdys,lisäävät arvottomuuden tuntua ja tönivät kohti täydellistä uupumista.Epäonnistumisen tunne,joka tunkeutuu kuin tuhka tuulessa,estäen raikkaan ilman saamisen.

Sen osaan kuitenkin sanoa,että tuosta aamusta, vaikka  hetkessä kaikki ei muuttunutkaan, niin siitä huolimatta alkoi lopulta itkujen ja väsymisten jälkeen kasvuprosessi joka jatkuu tänäkin päivänä.Vaikka nyt näköni huonontuu jo muuten silmänpohja rappeuman vuoksi,värejä on.

Luojani,auta minua että en olisi kenenkään valoja sammuttamassa,vaan jos mahdollista,voisin osoittaa tavalla tai toisella,että synkkäkin päivä on illalla mennyt päivä.Ja mahdollisuus on tässä hetkessä ja huomisessakin.