Untitled-43.jpg

Ensin kuin varkain,melkein huomaamattomasti,ensimmäinen ajatuksen kompastuminen laitetaan kiireen tiliin.

Jokainenhan me välillä olemme stressantuneita, emmekä jaksa ajatella aina loppuun saakka, muodostaaksemme järkevän ja asiaankuuluvan vastauksen.

"Mitä tämä on ja mikä varsinkin tämä on ja miten ikinä osaan käyttää tätä".Joku jakapäiväinen käytössä oleva vempain ,tapa,tai toiminta jääkin tyhjäkäyntiä louskuttamaan.Miten,miten ,miten .....mikä on.

Ensimmäisen kerran huolestuin toden teolla,kun katsoin äitini (nyt jo poismenneen ,ihanan sydämellisen äitini)  lipaston laatikkoon,kun hän pyysi  jotain etsimään .

Laatikon etureunassa oli laskuja muutaman kuukauden ajalta ,taisi olla helmikuusta lähtien.Kun kysyin syytä,hän vastasi,"No en minä tiennyt mitä muuta niille voi tehdä"

Tarinat paloautoista jotka käyvät alvariinsa ,ainakin viikottain talon pihassa,johtuen siitä että seniorit unohtavat laittaa hellalle edes vesikattilan kun ovat ensin laittaneet lieden päälle, alkoivat tuntua uskottavalta,kun elämä oli kääntänyt aikakellon päälle ,lopullista luopumista kohden.

Joskus,enkä vain joskus, vaan itseasiassa erittäin monta kertaa olen ajatellut, onko sairauden myötä pois viedyn läheisen vuoksi koettu suru ja ikävä vaikeampi vai helpompi kuin kerralla juuriltaan repäistynä tuonen virralle.

Niin,kyllä minä tiedän,ei niitä voi verrata.

Onko sitten muistinsa menettävän helpompi sairastaa ,kuin ihmisen joka sairastaa ja muistaa terveen elämän,ilman rajoituksia,niissä ehkä voi olla hieman vertailun varaa.

Tottakai ihminen kärsii normaalisti menetyksistä ja luopumisista.On siis armollisempaa kadottaa ne muistista,kun elämä lopulta ihan hyvän hyvyyttään deletoi muistin,ennen kuin kone on täysin hyytynyt.

Spekulointia ,kaikki tyynni.Mutta sen osaan sanoa omasta kokemuksesta,ei ollut helppoa,kun isäni n.s. terveiltä jaloiltaa kaatui ,sai massiivisen infarktin ja se oli adjöö lopullisesti.Silloin tuntui että jäi paljon sanomatta.

Ei ole helppoa jos sairaus riuduttaa ja muistin pyyhkiin,siis meille läheisille se on kuin oma ihmisen menetyksen joutuisi käymään tuplasti,ensin kun muisti menee ja sitten kuolema.Mikään ei ole helppoa,mikään ei oikein saa lopettamaan vastaan sanomista,elämän oikeudenmukaisuuden häiriöstä,jota elämä jakaa periaatteella:pahalle annetaan palkaksi rikas ja pitkä elämä,hyvä saa kituuttaa minin kerroin ja vielä sairauden runtelemana kykytetään,kunnes piina loppuu.

Tiedän tämän olevan turhaa,spekuloinnnin ja sen montako täytyy olla "lähettämässä",ennekuin oma vuoro lähtöön tulee.Joskus on reppu niin tyhjä eväistä ja kyky tuntea,miten jaksaa olla se tukija,että ihan heikottaa.

Mutta,koska aika aikaansa kutakin,täytyy sitten välillä irrottaa ja irrotella,tekemällä vaikka korvapuusteja ja suklaa muffinseja.Ne tuovat mieleen paljon mukavia  muistoja,kuten sen kun 7 vuotiaana koulusta palattuani,aurinko paistoi tuvan verhojen välistä kauniisti,muuttaen ne kuin hopeaksi ja pöydällä odottivat lämpimät pullat ja kanelin tuoksu täytti koko huoneen,se saa hymyn suupieliin ja veden herahtamaan vieläkin kielelle.

Lapsuusmuistoja ja matkan varren muistoja.