kultasade.jpg

Mistä kaikesta sitä joutuukaan luopumaan elämän matkan varrella?Jos pikkasenkaan tarkemmin miettii,niin kaikestahan me saamme luopua,ellemme saa niin joudumme ainakin.

Kehdosta hautaan ,toiset enemmän ja toiset vähemmän,mutta kai se luopumisen määrä on jotenkin suhteessa kestokykyyn.

Minä kun olen ison perheen keskimmäinen suurin piirtein,niin ellei itse kaikkea koekaan,niin kiitättävän hyvää tahtia sitten saa olla lähettämässä rajan taa läheisiä.

Muuttuuko suhtautuminen kuolemaan,kun sitä usein kohtaa...noo...itseasiassa kyllä.Kuolemahan on tabu vielä yhteiskunnassamme,eikä siitä sovi puhua.Ehkä sellainen mitä ei oikein ymmärrä,on helpompi kategorioida kiellettyihin asioihin.

Muistan vuosien takaa automatkan,kun olimme menossa isoisäni hautajaisiin.Isäni avasi matkalla radion,josta kuului lause:"Minä en ole kuollut,minä elän"syvällä mies äänellä sanottuna. Tukka aivan nousi pystyyn,oli se niin ,suorastaan pelottavaa,aivan kuin isoisäni olisi kertonut asioiden oikean laidan.Todellisuudessa radiossa lausuttiin jotain runoja paatoksella.Ikinä en unohda sitä järeää ääntä.Sattumaa ,vai ?

Minä olen saanut setviä mielessäni,niin syöpää kuin kuolemaakin,molempia löytyy.Jotenkin se vain vahvistuu ,sellainen ajatus että kuolema taitaakin olla voitto,siihen loppuu kipu ja ahdistus.Ja uskossa Jeesukseen se saa aivan uusia ulottuvuuksia.1 sisko joka kuoli alle 2 vuotiaana,hän ei ollut vielä maailman tahraama.3 veljeäni,yhden ollessa cp vammainen ,joka ei koskaan oppinut ilmaisemaan tunteitaan,hänenkin uskon saaneen hyvän osan.Kaksi muuta veljeäni taas olivat paljonkin kuolemaa ja iankaikkisuutta pohdiskelleet elin aikanaan ja uskossa hapuilivat kohden taivasta,vaikka ei aina niin kunniakkaasti ulkopuolisen silmissä.

Jokainenhan täältä lähtee,kuka valmiimpana ja kuka ei.

Aika on elää,hetkestä kiinni pitäen ja kuitenkin hetken luisuessa,toiseen kurottaen.