012.jpg

"Äiti,olisit nyt läsnä,pienen hetken vielä".Äitini sairastuessa nopeasti dementoivaan sairauteen,siinä läheinen tunsi kuinka luopuminen täytyi käydä kahteen kertaan läpi.

Meillä ,minulla ja äidillä oli aina läheiset välit .Vaikka asuimme jo vuosia eri paikkakunnilla,kuulumiset vaihdettiin ainakin kerran viikossa ja sitten kun hän muutti etelään,poikkesimme kahvittelemassa ja siinä ehti väliinkin vielä soitella.

Kevät,jolloin huomasin hänellä otteen lipsuvan käynnistikin sitten sellaisen vyöryn joka johti viiden vuoden päästä hautajaisiin.

Olimme sellaisella tutuksi tulleella lauantai käynnillä,kum silloin oli omasta työstä vapaata,keittelimme kahvit ja äiti alkoi etsimään leipomustaan jota oli kahville keittänyt, sitä ei vain löytynyt mistään,kahvit juotiin sen jälkeen kun olin siivonnut hänelle.

Siinä pöyjä pyyhkiessäni huomasin laskun kulman pilkottavan laatikosta,ajattelin laittaa sen sinne kokonaan ja laatikon avattuani huomasinkin siinä olevan pino maksamattomia laskuja.Autsh,eihän näiden pitäisi tässä olla niputettuna,asiasta kysyttyäni äitini katsoi minua hämmentyneenä ja sanoi"kun en tiennyt muutakaan niille tehdä."

Siinä rupattelun lomassa alkoi tullakin esille asioita jotka antoivat merkkejä ,että asiat eivät todellakaan enää luistaneet ilman apua.Kotiin lähtiessä sanoin vielä että, hän voi muuttaa meille asumaan jos tuntuu siltä ettei enää pärjää yksin,olihan esikoisemme huone jäänyt tyhjäksi,esikoisen muutettua ensimmäiseen omaan asuntoonsa.

Ilalla sitten soi puhelin ,vastattuani sieltä kuului äitini ääni,joka sanoi"Tulukee miut heti hakemaan tiältä,mie en ennee pärjee iteksein"Sairauteen kuului myös se että vaikka hän oli puhunut kirjakieltä lähes aina kun muistan,niin lapsuuden ajan savonkieli sieltä nosti päätään,enemmän ja enemmän.

No tuumasta toimeen ja samana iltana äiti jo nukkuikin kulmakamarissa,jonne loputkin tavarat sitten haettiin kuukauden aikana.Leikillään hän vioelä sanoi tullessaan"Jos miun jalat kestää,mutta piä pettää,laittakee miut rysässä päiväksi roikkumaan katosta,ettei tule lähettyä haahhuilemaan ympäri kaupunkia,muistamatta mihin palata"Siinä vaiheessa oli huumori vielä tallella,

Siitä alkoi minun tapaleeni omaishoitajana,joka on luku erikseen.Vaikka meidän tulisi läheisinä ymmärtää että sairaus muuttaa ihmisen,niin siitä huolimatta,kun minusta olikin tullut äidille "äiti",kuten hän joskus asian ilmaisi,se sattui,syvälle sydämeen sattui nähdä läheltä kuinka hänen persoonansa muuttui ja muisti katosi,samat kasvot ja hymy,mutta silmissä tietynlainen tyhjyys,ikäänkuin hämmentynyt äänetön kysymys:"kuka minä olen,kuka sinä olet,missä olemme ja miksi"

Minunkin oli aika oppia käsittelemään asioita ilman hänen tukeaan ja esirukouksiaan.