Vanha julkaisu nimeltä Basilli ja minä kertoo että on sitä minä suhdetta eri asioihin ennenkin pohdittu1101_10002_2014730102115.jpg

 Aivan yllätyksenä itsellenikin olen pohtinut taakan kantamista.

Siihen liitetään helposti jotain juhlallista ja salaperäistäkin,aivankuin "taakka" tekisi kantajastaan jotenkin arvokkaamman ja mystisen jopa.

Nooh,minä ajattelinkin pitkähkön pohdinnan tuloksena että on aivan luonnollista jos ihmiset uupuvat arki realismiin,joka sisältää myös sairaudet,kaikki kauheat ja vähemmän kauheat sairaudet,kaikki kompastumiset ja rahan vähyydet,kaikki naapuri suukovut ja kateudet,se kaikki on arki realismia.

Totuutta elämästä, kaunistelematta sitä mitenkään.

Ei ole ihme jos ihminen suuttuu ja mustaksi muuttuu kun hammas lohkeaa ja sen korjaus ei mahdu budjettiin.Ei ole taivaita hipovan hienoa jos mieli järkkyy,kun koko maailma huutaa epävarmuuttaan ja sotia syttyy siellä täällä.Olisiko jaloa huokailla ja hymyillä ja näytellä,ikäänkuin olisi jokin salainen veljeskunta,johon kuuluu ja jolle sälytetään testi muodossa erilaisia vaikeuksia elämässä,että näyttäisi muille,kuinka vaikeuksia kohdataan jalolla ja hienolla asenteella.

Varsinkaan ei ole ihme jos alkaa ketuttamaan kun sairastaa syöpää ja hoidot lopetetaan kunnallisella puolella ja yksityinen sairaala ilkkuu mainoksessaan,että he voivat löytää lääkkeen ja kukistaa taudin senkin jälkeen kun kunnallinen puoli nostaa kädet pystyyn. Sanoisin että se on iljettävää ja kammottavaa odotella kuolemaa,tietäen että  EHKÄ rahalla olisi sitä voinut vielä siirtää.

Jos huumeiden käyttäjä voisi himostaan parantua kalliilla vieroitus klinikalla,kun tuohta siis taskuissa kuhisisi ja köyhä kadun tallaaja saa tiputtaa hampaansakin ja varastella sen eteen ,että joskus heikkona hetkenään ajautui huumeiden käyttäjäksi ,eiukä niistä enää voi entistä rahattomampana vapautua.

Osa elämän epämukavuuksista on valintojen tulosta,mutta jotkut kehnot sairaudet,niihin on sentään vakuttanut perimän lisäksi ympäristö tekijät ja jopa hiton huono tuurikin.

Eli kun sanoin tyttärelleni,hänen hoitojensa muuttuessa palliatiiviseksi,että"tämä on meidän osa tätä elämää" ja se sai hänet itkemään,se että sattumanvaraisesti saimme perheenä kohdata mahdottoman voitettavan.Ei siinä mitään jaloa ole.

Löytyy se ilonaihekin tähän päivään:Niinistön perhe sentään sai poikalapsen,siitä siis iloitsemme  tänä päivänä.