2188d5a200839f975d0ab0fa6b4deda2.jpgKuva jostain vanhasta postikortista lainattu.

Helposti ajatellaan näin että : suru on rajoitettu vain lähimmäisiin, verisukulaisiin,harvemmin tullaan ajatelleeksi että edesmenneellä voi olla läheisemmät välit jonkun ystävän kanssa.Ei se sukulaisuus takaa läheisyyttää.

Näinpä sitten,jos ei ole onnistunut luomaan läheisiä sydänystävä välejä tähän pois nukkuneeseen, niin vaikea niitä on enää jälkeenpäinkään muodostaa,ei silloin myöskään ole oikeutta rajoittaa ystäviä ottamasta osaa suruun,joka on jokaiselle henkilökohtainen.

Miksikö näin kirjoitin ja ajattelen ,se johtuu ihan vain siitä parahduksesta,kun eräs minulle ei niin tuttu henkilö sanoi minulle kuitenkin yhteisen henkilön poismenon johdosta. "On minullakin oikeus suruun".Tottakai on,onhan nyt pienelläkin ajattelukyvyllä mahdollisuus havaita,millaisilla tarkoituksilla joku lähestyy, onko vain uteliaisuutta tai muuta pinnallisuutta,jokainen, se pienikin muisto joka yhdistää hyvällä tavalla henkilöitä toisiinsa, sekin on ainutkertaisen  arvokas kokijalle itselleen syvempikin kuin pitkäkin pinnallinen tuttavuus.

Hän joka  on ollut jakamassa iloa ja arkipäivääkin,hän on oikeutettu vuodattamaan myös kaipauksen kyyneleet,kysymättä lupaa verisiteiltä.Emme voi omistaa toista elämässä,emmekä sen jälkeen,kaikki on niin lainaa vain.Jokainen voi päästää kaipauksen kyyhkynsä lentoon.

Näillä aatoksilla,Enkeliesikoiseni kuolemasta tulee tänään n.klo 13,  5 vuotta aikaa ja sittenkin kaikki on kuin olisi eilen tapahtunut,läheisyys ei ole kadonnut,itku on muuttunut kaipaukseksi,kaikkia niitä elettyjä asioita kohtaam,mitä on saanut yhdessä kokea.Kaikkia niitä unelmia kohtaan,joita yhdessä on unelmoitu.