Syksyllä on paljon ääniä ja vahvoja värejä jotka antavat tilaa talven lähestyä pikkuhiljaa.

Jos kesä olikin kuuma ja helle pysäytti kaiken väreilemään ja huoaten odottamaan sateen virvoittavaa kosketusta.Ei satanut, ei, vaikka kuinka odotimme kuin ihmettä saapuvaksi, aurinko vain porotti pintaa jos toistakin, kuivetti ja melkein näivetti,

Minä kävin tänään lääkärin tarkastuksessa , hän totesi kaiken olevan kohdallani niin hyvin kuin olosuhteet sallivat vain olla.

Aikaisemmin sain aina kaiken jakaa siskoni kanssa, oli kyse isosta tai pienestä asiasta, niin asia keskusteltiin, ei niin huonoa, ettei joku hjumorin kukkanen oltas sen pieleen istutettu. Silloin jos vaikka pelottikin joku , niin kun jaoimme sen , niin pelko oli pienempi.

Kuinka tärkeää on saada jakaa oman ihmisen kanssa asioita.Hän oli myös paras ystäväni.

Minä sain olla mummon puuhissa yks päivä , olinhan minä haltioissani kyllä kaikesta, kuinka sattuikaan näin Ihana Poika syntymään ja mummoa onnellistuttamaan , ja reipas kuin mikäkin ja rohkea. Esitteli kuinka sängystä oli "otettu jo kolkea laita pois" , oli enää "pieni  tulvakaile, ei talvitse enää koska muutan kohta omaan huoneeseen jo nukkumaan " niin milloinka kysyin ja vastaus oli "palin viikon päästä"... sitten siinä puuhailtiin ja vähän pojan huoneessakin jotain järjesteltiin,  siinä hän hoksasikin että" mummolle pitää saala tänne mun huoneeseen oma sänky, enhän minä voi täällä yksin nukkua, koska minua pelottaa yktsn".....Ihana, mummo mörön syötiksi :)

Paljon on tapahtunut ja paljon tapahtuu ja tulevassakin on omat mutkansa,tapasin vanhan ystävän ,todettiin että kohta 50 v on aikaa kun tutustuttiin ja alettiin tanseissa käymään, siis pieni iso ihmisikä.Emme siis ole enää teinityttöjä ja myönnämme sen.

Vaikka olisi ikää ,kokoa ja raameja, kyllä sittenkin pelottaa välillä.

Olisipa niin ihanaa kun saisi vielä siskolle kertoa kaiken ja höpöttää väliin villaisia täytteeksi. Sitä jotenkin aina aivan kuin eheytyi kun hoidimme toistemme sielun asioita. Nyt se kohta elämässä on kuin erämaa, vähän pelottava ja rannaton, se minun ja hänen yhteinen alue.

Ei oikein tohdi kohdatakaan koko menetystä, vain hieman hipaisten ja tänä iltana tuli toinen itkuni, on vaan jotenkin niin lukossa tapahtuneesta.Tyttäreni kohdalla itku alkoi kolmen kuun jälkeen kuolemasta.Ei sekään kulje aikataulun mukaan.

Tuntuu että on yhtä aikaa monta asiaa,isoa ja pelottavaakin. Tekisi mieli sanoa kuin Ihana Poika: Nyt pitää saada mummolle sänky tänne ,koska yksinhän pelottaa.

No ei niin yksin ,onhan minulla omat ihanat ihmiseni, mutta pysäyttävää on kuitenkin kun yksi toisensa perään harvenee 12 lapsen sisarusparvesta.

Kaikki ovat erikoisella tavalla ihan omanlaisiaan ja upeita persoonia.Naiset niin naisellisia söpöliinejä ja pojat reiluja ja rehtejä puutteineenkin.

Se alkaa väsyttämään , alkaa tuntua että pitäisi ottaa aikaa, viikko tai kaksi " pali viikkoa" ainakin ja istua alas ja miettiä, nyt en yhtäkkiä osaakaan enää maalata,en saa otetta siveltimestä sillä tavalla että voisin purkaa sisintäni paperille,puikotkaan ei kalkata , eikä runosuoni syki.

Sisälläkin on harmaa syksy.