Eilen vihdoinkin sain itsestäni niin paljon irti, että  menin ensin Tokmannille valitsemaan kukkia ja kauhean pitkähkön pähkäilyn ( avh:sta jäänyt,hieman valitsemisen vaikeutena näkyvä piirre) ja kuopukselle kuvia laittaen ja valintaan tukea hakien päädyin väreihin.

Ihana pojanPoikani sanoi viimeksi kin käydessään, kun nosti virkkauslanka boxin syliini : " Mummo väl(r)iä elämään"

Otin siin kuokan mukaan (jussi jäi kotio). Hietaniemessä siinä kohtaa missä Enkeliesikoiseni uurna sijaitsee , niin siinä ei ole suomaata,ei hiekkamaata, vaan oikein tanakkaa multamaata.

Laitoin kuokan heilumaan  ja sitähän kesti, jotkin kukattomat rikkaruohot olivat ehtineet siihen ravinteikkaaseen maahan kasvattaa juurta jos toistakin ja syvemmälle näytti olevan tarkoitus mennä.

Onneksi olin ostanut Ananas light limua pullollisen mukaan , kuumahan siinä tuli ja mieleen nousi eräskin kasvimaan kitkemmis reissu lapsuudesta.Retkimehuineen.

Minä olin saanut 1,5 vuotta nuoremman veljeni kanssa pestin päiväksi kaalimaalle, joita naapuri kasvatti, nin kitkemään ja pikku haravalla haraamaan maan pintaa. Menimme sinne puolilta  päivin, isä kyyditsi meidät autolla. Saimme harakuokat pellon omistajalta ja jäimme kahden, tietämättä että tämä kaalimaan omistaja oli jäänyt meitä vakoilemaan.

Aloitimme työn ja söimme eväsleivät ja mehunensimmäiseksi , sitten aloitimme rikkaruohojen rapsuttelun, varsi meni toiselta poikki harasta ja tuli itku. Kuumakin oli.Piilotimme ladon lattian alle haran jonka varsi oli poikki, koska pelkäsimme maan omistajaa,mitä hän meille tekee kun nåkee tämän,vaikkakin vahingossa poikki menneen kuokan varren,  lähdimme siitä läheisen Oriveden rannalle,  joka siinteli ihanan viileänä, emme uskaltaneet uimaan koska ranta oli vieras, mutta rannalla oli soma mökki ja saimme siellä mansikkamehua juodaksemme ennen kotimatkaa. Kotiin kävelemään n. 6 km.....Kotona tunnustimme , miksi reissusta tuli niin lyhyt  ja maanomistajakaan ei ollut jälkikäteen vihainen haran varren vuoksi, oli laittanut siihen uuden varren ja sanonut isälle , että veljeni kanssa olenne liian nuoria maatöihin .

Palataanpas dejavuu reissulta hautausmaalle.

Siinä tyttäreni haudan lähellä on onneksi vesipiste ja kannut, ja multalava ja juutalaisten hautuumaa, josta välillä kuuluu ihan taivaallista kilkutusta.

Joku laulukin oli siihen aikaan Katariinasta,kun hän vielä eli, mies kysyi: " mennäänkö naimisiin, Katariina vastasi, ei mennään Jerusalemiin"

Muistan laulun koska se juutaisten kappeli siinä vieressä valkoisena hohtaa.

 

Pesin ensin kiven, joka oli keltaisen siitepölyn ja muun pölyn peitossa, sitten kuopsuttelin juuret irti  kiven edustalta  ja se olikin hikistä työtä, kaikki kuopsuttelin, minkä näin, laitoin uuden muhevan mullan ja asiaan sopivan kukkaravinteen pohjalle kunnes istutin kukat...kaunis tuli, väriä ja kynttilälyhdyt  kynttilöineen jotka palavat yli 50 tuntia . Tänään onkin sadeharmaa päivä. Siellä saa kukat vettä ja kynttilät näyttävät liekkeineen kauniilta harmassa sateessa.

Kaikki siis hyvin sillä saralla.2015-05-21%2016.00.16.jpg

Ja päivä oli  kuin eilinen, eilenkin, siis niin lähellä tunnen olevan sen päivän kun Enkeliesikoiseni nukkui ikiuneen.

Olin jo ajatellut , että miksi näin kauan kannan kuin elistä päivää hänen kuolinpäiväänsä sydämessä, olen liittynyt lastensa menettäneiden "kerhoon" ja olen saanut ymmärtää , että oikeaa aikarajaa ei ole, jos joku ei puhu asiasta, se voi olla vielä täysin käsittelemättä, kuten eräs henkilö koki, kun kerroin esikoiseni kuolemasta, koska hän kysyi montako lasta minulla on.

Minä kuulemma sain aikaan hänessä sellaisen reaktion, että hän tipahti päivään jotain parikymmentä vuotta sitten, kun hänen lapsensa äiti ilmoitti heidän yhteisen lapsensa kuolemasta, lapsi oli ajanut autoa päin pikkupyörällään koulusta tullessa.

Tämä prosessi alkoi hänellä, tällä isällä siis 20 vuoden kuluttua.

Kotiin tultuani luin Vesamatti Loirin pojan kuolemasta, mitkään osanotot eivät riitä,tai hälvennä sitä tosiasiaa , että nämä vanhemmat ovat menettäneet jotain täysin korvaamatonta, näin he liittyvät meidän  pitkään , tietä pitkin kiemurtelevaan joukkoon, joiden ei olisi pitänyt koskaan kokeakaan oman lapsen kuolemaa. Sehän se aika usein sanotaan meille jatkossakin....lapsensa menettäneille.....