Mistä sen tunnistaa ovatko kivut kasvukipuja ja siis ohimeneviä , vai ovatko kivut jämähtämistä johonkin vaiheeseen, siinä ikäänkuin verenkierto estyy  ja tulee kipua hapenpuutteen vuoksi lihakseen, kun ei pääse kuonat ulos ollenkaan ja raikas hapekas veri kiertämään lihakseen. Siinä jämähtämisessä ei tunne kipua pelkästään jämähtäjä, vaan koko lähi ympäristö saa kärsiä osansa .

Ai mistäkö moinen nyt ponnahti juuri juhannuksen jälkeen aiheeksi, no vaikka siitä että näin se vaan on. Jos on luonnostaan nähnyt isosiskojen tai veljien käyvän samanmoiset elämän kasvukivut varttuessa läpi, niitä pitää luonnollisina     j a      tietää että elämä mataa uomaansa tai hyppelehtii ja pomppelehtii ja ilona suonissa kuplii ja kaikki tulee ajallaan.

Ei vaan voi  jäädä itsekkäästi makaamaan johonkin  juottokaukalon äärelle, niin ettei lopulta edes älyä siirtyä eteenpäin elämässä,  tai edes ottaa sitä vastuuta elämästä, joka meille jokaiselle oman elämämme suhteen kuuluu,  se vastuu napsahtaa kuin ihme manulle illallinen aina...aina.

En tosin edes tiedä mistä sanonta manun illallisesta juontaa, siskoni ehti kuolla, muttei muistanut kertoa ennen kuolemaansa sanonnan alkuperää. Enkä siinä hötäkässä sitä muistanut edes kyselläkään , enää vimeisen vuoden aikana.

Vimmaiset kasvukivut ...minulla oli jonkinlainen käsitys normaaleista kasvukivuista ja siitä kun pitää alkaa saamaan sitä ilmaa omien siipien alle joskus kait kolmentoista iässä, yhtäkkiä halusi vain mennä samanikäisten tyttöjen kanssa sille ainoalle isommalle kirkonkylälle mitä oli viidenkymmenen tai jopa kai seitsemänkymmenenviiden kilometrin säteellä ,  sieltä kuitenkin sitä haki sitä voimaa siipien alle, ottaa isompia ja isompia kierroksia itsenäistymistä kohden.

Päästäkseen naimisiin parikymppisenä ja kahden lapsen äidiksi jo kakskolmosena, enhän tiennyt muutakaan olevan parempaa kuin äitiys. Eikä kyllä ollutkaan, mieluiten sen ilon lapsilleni soin ,kuin että olisin vielä baareissa pyörinyt alvariinsa ja lapsille hoitajaa hakenut.Tai jättänyt hoitamatta kokonaan.

Vimmaiset kasvukivut...toki olen aina ollut hyvin tunteellinen ja draamaankin taipuvainen, en sitä kiellä, mutta joskus silloin kaksseiskana kun aloin antaa aikani ja sydämeni seurakunnan alttarille, silloin kai unohdin mitä oli olla nuori , alle kaksikymmentä, unohdin sen siinä vaiheessa kun oma esikoiseni alkoi katsella pikkasen kodin ulkopuolelle ja seurakunnan  kuoron ohi, silloin hänellä ei ollutkaan yhtäkkiä muuta kuin pelkäävä äiti , äiti joka halusi säästää tyttärensä niiltä itkuilta mitä olin kokenut maailman antaneen minulle , joita vaille olisin saanut jäädä , joita vaille halusin hänen jäävän, en ymmärtänyt sitä että jokainen oman tiensä käy, ennemmin tai myöhemmin, sitä vimmaisemmin, jos ei ymmärrystä löydy läheltä. Ennemmin tai myöhemmin , eikä se vimmaisuus siitä vähene, kunnes on oma tie käyty loppuun ja nöyrryttävä uskomaan se että jokainen kivi jonka olen ollut heittämässä, jokaikisen kiveni saan itse poimia takaisin tai vaikka linttikivenä otsaan heitettynä, niin saan sen kuin olen heitttänytkin. Toivoisin jälkikäteen että olisin voinut olla ymmärtäväisempi äiti, olisin muistanut mitä olin ennenkuin minusta tuli äiti...

Vaikka siskoni kanssa naureskelimme, mimmosia me nuorina olimme, tansseihin oli pakko päästä, pakko oli vänkyttää vastaan kaikessa ja luuli olevansa huomattavasti viisaampi kuin äitinsä, vaikka tyhmyys ja tietämättömyys paistoi läpi joka sanan ja lauseen.

Me olimme nuoria, me olimme kauniita ja me olimme lopulta pelokkaita, kun omat lapset maailmalle alkoivat lähteä,  se elämän käsikirja oli jäänyt lukematta itseltä, niin ei sitä voinut opettaa lapsilleenkaan,  toivoa vain että jos kantapään kautta on oppi otettava, niin ainakin siitä ottaisi sen hyvän ja jo älyäisi turhan ja joutavan pois heittää. Toivoimme että ne ensimmäiset "puraisut ohrapirtelöllä, eivät niin maittavaksi jäisi huulille,etteivät osaa irrottaa otettaan lasin reunalta", määräosa, ei sen enempää.

Minä muistan aika kipeänä asian joka oli "me" , me on sitoutumista, me on yhteisiä suunnitelmia ja tulevaisuuden unelmia "meille" , ei silloin enää tarvitsisi olla vimmaisia kasvukipuja kun rakastuu, ei ainakaan monia vuosia, jossain kohtaa se " meidän me " löytäisi sen paikkansa luottamuksen kautta.

On todella ikävää ja turhauttavaa jos ei vuosienkaan jälkeen voi vielä luottaa niin että voisi kysyttäessä , parisuhteen kyseessä olellssa vastata jollekin niin jonkun kysyessä, vaikkapa kesän suunnitelmista, "mitäpä juhannuksena ajattelitte tehdä"?, voisi siihen vaan vastata, emme ole  " me emme ole vielä yhdessä päättäneet asiasta", ettei tarvitse vaieta, koska ei ole rohkeutta olla yhdessä me, ei ole taitoa olla yhdessä me, ehkä ei sitten ole haluakaan olla yhdessä "me", ehkä on jakanut liian moneen osaan oman me osuutensa, ei tiedä, missä se minun me on.

Kuka on minun "me", sanotaan että jokaisella on oma puolikkaansa maapallolla.

Siitä olen ylpeäkin , kuinka ihanasti Enkeliesikoiseni osasi ottaa sen esikoispaikkansa, siinäkin kohtaa, kuinka vimmaisesti hän sitä jalkaa polki ja sanoi, minä menen, hän haki sitä omaa puoliskoaan, sitä , kuka on hänelle "me" ja löydettyään puoliskonsa, hän uskalsi aidosti olla oma itsensä ja "me" rakkaansa kanssa loppuun saakka. Vielä ennen  viimeistä juhannustaan hän sanoi minulle  " ..me emme ole vielä päättäneet missä juhannuksen vietämme...."

Ihailtava, rohkea, urhea, ja  järkevä suunnitelmissaan sen jälkeenkin kun hän tiesi ettei hän kauan enää elä, laitttoi kaiken tarkasti ylös, sitten kun häntä ei enää ole " me " yhtälössä, mikä voisi helpottaa jäljelle jäävää.

Elämä oli...ei koskaan oikeastaan tylsää ja pitkäveteistä, se oli elettävä täysillä, tehtävä täysillä , ehdittävä rakastaa ja tulla rakastetuksi, ehdittävä nähdä ja olla, olla ystävä, olla rakastettu, olla sisko, olla tytär,  koko elämä oli niin ainutkertaisen maittava ja lopulta vimmaisuus oli poissa, rauha  ja rakkaus siitä että oikea " me" oli rinnalla kulkenut ja elänyt.

On myös suurta vahvuutta ja rakkautta jäädä elämään sydämiin persoonana.