samsung%20089.jpgÄitini, jonka elämää pidän selviytymistarinana kivikkoisten peltojen ympäröimiltä hiekkateiden päästä löytyviltä talo tönösiltä.

Suuri lapsikatras, vähän eväsleipää antaa mukaan.

Kaikki jotka  äitejä olemme, tiedämme miten iso lapsi sitä sydäntä painaa  ja pieni lapsi syliä, kuten äidilläni oli tapana sanoa.

Jos eivät olleet äidin toiveet toteutuneet ihan suuren rakkauden muodossakaan,  niin  mitä silloin uskaltaa toivoa yleensäkään tulevaisuudelta.Minkalaista lapsille haaveilla, kun ei ole taloudellisia resursseja?

Nooh, "Herran Huomaan" , sanoisi siskoni tuohon, kun mikään muu ei auta tai kanna. Kun äitini ei jäänyt suremaan ja tuhkaa päälleen ripottelemaan siitä mitä ei voiut tehdä lastensa eteen, niin hänelle jäi rakkaus, jota hän ei piilottanut sydämeensä, rakkaus ja rukous , kuten hän sanoi.

Ei hän tuominnut tien laitaan syrjähtänyttä, toivoi että lopultakin iäisyydesssä olisi asiat kohdallaan siellä sielun maailmoissa, ei uskoaan tuputtanut poika jöyseille sen kummemmin kuin meille tyttärillekään.

Antoi elämän antaa ja ajallaan kantaa, valinnat olemme tehneet itse ja niistä itse vastaamme, jos olemme väärin valinneet, sen itse koemme ja elämme ja mahdollisesti oikaisemme, mitä oikaistavissa on. Virheistä oppia ottaen. Eräs laulu : " Minun käteni soi" , siitä äitini kyyneliin asti herahti, sanat koskettivat ja hän toivoi , kuinka kaikki saisivat pojistakin  lopulta todeta: Minun käteni soi...kun niitä ei jätä kumaraisena taskun pohille.