partsi.jpg

Kaikki tuntuu olevan vähän sekaisin, on kesä talvikin vissiin vaihtamassa paikkaansa, koska ulkona sataa lunta ja on toukokuun puoliväli. Ajankohtaisessa oli eilen keskustelua 70 v ja yksin jääminen. No tähänpä nyt tartun.

Työssäni, josta olen eläkkeellä nyt, olen satavarmasti kohdannut esimerkin tähänkin.

Eräs iäkäs neito tuli silloin asumaan kyseiseen palvelutaon osastolle jossa heillä oli omat huoneet ja mahdollisuus tavata ihmisiä ruokalassa ja yhteisissä oleskelu tiloissa. Sen lisäksi olimme me, hoitajat joka päivä ja monta kertaa päivässä heitä kohtaamassa.

Hän kertoi että hänen kaikki läheiset ovat kuolleet, kaikki hänen tuttavansa, joiden kanssa on pitänyt yhteyttä ovat kuolleet ja niinpä hän katsoi että hänkin on jo valmis kuiolemaan. Hän ei ollut masentunut, hän oli vain omasta mielestään tiensä päässä.Oli tehnyt tilit selväksi Luojansa kanssa.

Hän ei halunnut että häntä viedään pakko päiväkerhoon tai pakko askarteluun, se ei ollut hänen juttunsa,ei  ollut koskaankaan edes .Hän katsoi että hänen jutut ovat nyt kerta kaikkiaan juteltu ja piste. Olisiko ollut oikein yrittää entistä kovemmin viedä laulamaan tai tanssimaan tai askartelemaan. Ei minun mielestäni.Hän halusi pitää arvokkuutensa ja itsemääräämisoikeutensa hamaan loppuun saakka.Hän ei halunnut olla pakkopaimennettavana. 

Itsemäärräämisoikeus on hyvin hienosäätöistä, kun on kyse jostain laitoksesta jossa ihminen asuu. Helposti  vanhusten, senioreiden kohdalla ajattelematon hoitaja yhtäkkiä ajatteleekin ja luulee  tietävänsä mikä on asiakkaan parhaaksi. 

Eräs tuttavani on myös yli 70 ja soittanut muutamankin kerran ja kysynyt, enkö jo tulisi kylään. Minä en ole mennyt nyt vielä, koska oli suositus että heitä ei mennä tapaamaan. Mutta ymmärrän kyllä sen kuinka ihminen kärsii siitä, ettei sakaan enää mitään sisältöä päiviin, pakolliset hoidolliset avut ja s e  on siinä . Hänkin on kokenut tämän eristämisen normaali elämään hankalana. Hän sanoikin itse että vuosia on jo niin paljon että hän mieluummin halua 

" elämää päiviin, kuin päiviä elämään"

Ei tietenkään voi läheisen terveyttä ja henkeä asettaa  vaakakuppiin , jos on ilmeistä saada korona viirus  . Kuitenkin pitäisi enemmän ajatella sitä mitä negatiivista tämä tuo , myös psyykkisesti.Pelko jättää suuren varjon jokaiseen päivään, kukaan ei edes kerro tarpeeksi tästä poikkeuksellisesta toiminnasta. Nuorempaakin ihmistä alkaa ahdistamaan, kun elämä on niin rajoitettua, saati sitten jos asuu yksin ja kaikki kanssakäyminen jää hoitajien varaan.

Enemmän täytyy tehdä sen eteen että laitoksessa olevat vanhukset saavat mahdollisuuden tavata lapsia ja lapsenlapsia, vaikka sitten pleksin tai lasin takaa, eihän kukaan tiedä kuinka kauan tämä jatkuu, tämä viirus juttu.

Muistan kuinka tärkeää äidilleni oli ne käynnit, kun hän joutui sairauden vuoksi viimeiset aikansa viettämään laitoksessa vuode potilaana.Eräskin kerta kun siellä oli joku ilta juhlan tapainen, minä hieman myöhästyin, koska menin töistä suoraan sinne. Äitini istui yksin pöydässään niin totisena. Sitten kun hän huomasi minut, säteilevä hymy syttyi kasvoilleen, valaisten likipitäen koko salin.

Yhtä lailla kaikki odottavat sitä omaa ihmistään käymään. Nyt täytyisi ottaa asia vakavasti ja tehdä sille jotain.