11159951_10153233099490489_5220738555638©Koko maailma jalkojen juuressa 

Metrossa sattuu ja tapahtuu, pelkästään vartti tunnin matkassa voi aistia ihmisen suuren tunnemaailman laidasta laitaan.Jos on sisäistä herkkyyttä aistia sitä. Joskus ei tarvitse tyytyä aistimaankaan pelkästään. Viime matkallani pariskunta riiteli niin maan perusteellisesti täysin turhanpäiten. Toisen mielestä toinen käytti liikaa jotain leimaavan puoleista sanaa puheissaan julkisella paikalla, toistuvasti,eivät he sitä päätökseen saaneet sen matkan aikana.

Minä meninkin siitä Clas  Olssonille ja ostin kaiken varalta kirkuvan "pippurisumutteen" , jos sitä joutuu hyökkääjän päälle suihkuttamaan, hän kulkee pää punaisena kolme päivää ja katuu tekoaan katkerasti.

Voi sitä tunteiden mittaa ja leveyttä, kun katsotaan ja lasketaan neliömetreinä joka ikinen sykkivä sydän.

Aina on päällimmäisenä tunne, vaikka antaisi järjen ratkaistakin.

Nauru,itku ja ikävä.

Kaipaus tulla rakastetuksi ja rakastaa. Antaa ja ottaa.

Kyllä kai koko sen skaalan kevyestikin kestäisi, ellei aina olisi joku itseilkimys matkan varrella. Joka ei halua mitään hyvää tapahtuvan toisille , istuu nurjassa nurkka kammarissaan hautoen pelkkiä katkeria toisia kohtaan, katkeria ja kateellisia ajatuksia hautomossaan hautoo.Kiusaamis tapoja kehittelee. Kai heitäkin elämä muokaa, "häkäkiviä".

Miten suuri työmaa ihmiselle sälyttyikään kun palapeliin lisättiin tunnemaailma..

Tokihan välillä tuntuu hyvältäkin, mutta paljon on murhetta ja porua, huolta huomisesta,häpeää eilisestä. Voi ihminen minkä kaiken sinä halusitkaan, olisit pysynyt alunperinkin Paratiisissa salaattia napostellen.

Vaikka..... en kai minäkään päivääkään antaisi pois, koska eihän kaikki liity minuun, ellen minä liity johonkin.

Onhan se elämän makuista polttaa kyntttilää n.s. molemmista päistä.

Antaa suurten tunteiden viedä, heittäytyä suuren tuulen mukaan, sitten toisessa hetkessä kun tuulen riepotus loppuu, nostella myrskynkin repimät helmansa hyppysiinsä ja sukia siivet, jos niistä on enää mitään jäljellä, lähteä pystypäisenä jatkamaan matkaa, huokaisten hiljaa: Olipas seikkailu, kiitos että selvisin kumminkin hengissä . Kaikesta käteen jäävä opetus kiteytyy sitten pikkuhiljaa matkanvarrella vahvuudeksi. 

Kunhan ei luovuta.