Luin uutisen Janita Lukkarisen kuolemasta, olin jonkin verran seurannut hänen postauksiaan, hän rohkeni tulla esiin sairautensa kanssa, omana itsenään, jos minulla olisi ollut hattu,olisin sitä hänelle nostanut, vaatii uskallusta olla esillä, omalla haluamallaan tavalla ja kestää siinä sivussa niin  tyhjänpäiväisiä arvosteluja tyylistä ja itse lyylistä.

Ei syöpäkään meistä tee pyhimyksiä, eikä se anna oikeutta toisilta vaatia suhteemme yhtään mitään.Saamme olla sitä mitä milloinkin haluamme,itkeä tai nauraa, tollottaa totisena , ihan mitä vaan.

Lienee toki jokaisen oma asia, haluaako tulla julki, kun sairastaa jotain, oli se nyt sitten mitä tahansa,kaikki jotain jossain vaiheessa sairastavat, syöpä nyt vaan on niin yleinen, että siihen törmää vääjäämättä tänä päivänä, jos ei itse sairastukaan , niin aika läheltä useimmilla liippaa kumminkin.

Tarkemmin asiaa ajatellen, onko olemassakaan jotain 100 prossaista perustervettä ihmistä, etteikö verenkuvasta löydy aina jotain pielessä, edes pikkasen, lääketehtaat tahtovat tahkota uusia lääkkeitä markkinoille ja erästä lääkäriä haastattelivat ylihoitamisesta, niin hän sanoi suoraan, pikku kremppoja, joita ei tarvitsisi edes noteerata, hoidetaan viimeisen päälle uusilla lääkkeillä ja joku vakava vanhakantainen , halvan lääkehoidon piirissä oleva sairaus jää likipitäen hoitamatta, kunnes se poikii liitännäissairauksia, joihin tarvitaan taas uusia lääkkeitä.Kierre on pyörimässä koko ajan.

Syöpää tutkitaan niin paljon, ja enemmänkin saisi tutkia, jos rahaa riittäisi.Uusia hoitomahdollisuuksia yleisimpiin syöpätyyppeihin on tullut senkin jälkeen kun esikoiselleni ei hoitoa löytynyt, ainakin remissioon saavat pitkiksi ajoiksi pahaisen tautiretaleen.

Juuri joulua kohden ..., muistan tyttäreni viimeisen joulun, vaikka kuolemasta ei hänen kanssaan koskaan puhuttu, oli se elämänhalu aistittavissa siinä joulun lahjojen jaossa. Olimme aina viettäneet lahjojen jaon aattona yhdessä ja sen jälkeen sitten lapset puolisoineen jatkoivat matkaa toiseen jouluperheeseen. Viimeisenä jouluna minun tyttäreni halusikin olla lahjatonttu, niinkuin lapsena. Hän aina osasi paneutua siihen pilke silmäkulmassa ja antaumuksella hypähdellen kuin tonttuneito konsanaan. Jälkikäteen löysin pari hänen tekemäänsä jolukorttia, viimeiseltä kortti kokoontumiselta..enkeli terveinä ne koin.

Olen hyvin kiitollinen niistä jouluista ja muista, jotka hän kanssamme täällä oli ja sai olla.

Raskas on äidin / isän  ottaa joulua vastaan, se ensimmäinen joulu, se ensimmäin juhlapyhä toisensa perään ensimmäisen vuoden aikana, raskain on ensimmäinen vuosi.Minun tyttäreni oli sellainen teematyyppi, juhlat juhlittiin ja kunnolla.

Siinä kun luin Janitan kuolemasta, siinä hetkessä olin ajatuksissani tyttärenikin vuoteen äärellä, se viimeinen henkäys...ja kakki oli peruuttamattomasti ohi . Myötäelän ja suurella sydämellä voimia vanhemmilleen lähetän.

Ikinä en tule ymmärtämään kuoleman mysteeriä , jos en elämän synnynkään.Jos se lieneekin totta että, kun täältä saamme poistua raihnaantuneesta tomumajastamme, nin sitten saamme tietää kaiken tarkoituksen.

Jännittävää.

amar%20a1.jpg

Ja niin joulu jo joutuupi taas pohjolaankin.....