19029349_10155309581184178_8833321866684

Ei olisi uskonut 9 v sitten, että tänä päivänä voi hymyillä tavallisille asioille.Silloin jos hymyilin, tein sen pinnallisesti ja sen olisi saanut jättää hymyilemättäkin.Sisällä oli iso möykky, jota sitten itkut alkoivat pehmentämään ja silottamaan, kuin meri  rantakivilleen tekee.

Nykyään käyn harvakseltaan lastensa menettäneiden sivua lukemassa, käyn kuitenkin, mutta nyt minulla on alkanut ahdistamaan, kun en voi toisen taakkaa kantaa ja se satuttaa, kun tietää miten raskas  se toisen suru on. 

Tuossa menneellä viikolla olin levoton sisälläni. Ikäänkuin jotain olisi jäänyt tekemättä. Totta minun olisi pitänyt lähteä Enkeliesikoiseni haudalle viemään kesäkukkasia, mutta jäin toiseksi helteen kynsissä.En ole enää nuori, en jaksa helteessä viipottaa kilometri kaupalla.En jaksa aurinkoisella rannallakaan enää makoilla.

Myönsin sen ääneen, en jaksa lähteä.

Sitten illalla, olin jo nukahtanut, kun heräsin sellaiseen puoliuneen ja koin Enkeliesikoiseni läsnäolon hyvin vahvana, hänen nauravainen ja persoonallinen olemuksensa tuntui huoneessa niin vahvana, ikäänkuin hän olisi ollut ihan paikalla. Kaikki hänen naurunsa vivahteet, ilmeet ja eleet ja jopa tyyli millä hän istahti tuoliin, olivat läsnä.

Sitten aukesi itkun portit ja se ikävä jota alussa koin päivittäin, se riipaiseva ikävä, se kaivautui jostain valloilleen, vaikka olin jo luullut sen haalistuneen, mutta ei , siihen nuotioon vielä syttyä löytyi. Mielssäni pyysin, ettei hän lähtisi niin nopeasti pois ja että saisin hänen läheisyydestään vielä hetken nauttia.

Ja sitten yhtäkkiä , niinkuin se tunne tulikin, se myös oli poissa.

Kyllä minä halusin taas jubileerata Jumalalle, siitä miksi Hän näin teki, vai tekikö hän, vai sattumaako kaikki olisi.

Joskus luin runon tai laulun sanat jossa sanottiin,:" jos kaikkien maailman äitien itkut"...en empää en siitä muista. Joksikin jos ne muuttuisivat ...jne. Koen kuuluvani näihin maailman äiteihin, jotka ovat sen suuren hädän ja tuskan eläneet lapsen sairastaessa ja pois kuollessa.Nostaneet kätensä ylös , kurottaen näkymäröntä auttamaan...

Siksikin minun sydäntäni riipaisee myös kun kohtaan toisen äidin, jonka tuska on vielä kuin avoin haava, eikä siinä paljon lohduta jos sanon  ajan tekevän tehtäväänsä.

Tekeehän se sitä tehtäväänsä ja jossain kohtaa siitä voi ollakin apua, silloin kun ei muista nyyhkytykseltään hengittää, silloin on hyvä muistaa että aika joka tapauksessa tekee tehtäväänsä ja sitten muistaa hengittää itsekin itkun sekaan.

Vaikkakin, edelleen olen sitä mieltä että ei siinä niinkään sanoja tarvita, myötäeläminen voi olla täysin sanatonta ja ymmärtäväistä.

Silloin 9 v sitten, tyttäreni kertoi lääkärin kysyneen häneltä heidän juhannussuunutelmistaan ja se kysymys oli herättänyt toivoa että aikaa voisi olla jopa vuosikin. Ei, sitä juhannusta hän ei enää ollut kanssamme.

Nyt ovat helteet piinanneet meitä talveen tottuneita, silloinkin oli ihan mälsähelleaalto, kun viimeisilläni Esikoistani odotin.

Voi miten hänen näköisensä ja kokoisensa aukko mollottaakaan kaikessa, eikähän sen tarvitsekaan millään muulla täyttyä.

Siskoni poismenon jälkeen on taas toisessa kohtaa täysin hänen näköisensä aukko ja siellä täällä alkaa olla aukkoja, ihan risalta kohta koko  s e   ystävyys / lähelläsydäntä   paita näyttääkin.

Kaikesta huolimatta, vaikka juhannus aina nostaakin tämän asian esille, välillä hiljaisemmin, välillä kovemmin.Ja tiedän muidenkin häntä ja heitä ikävöivän, elämä kulkee uomaansa ja elämän kirjoja luodaan ja avataan ja taas sitten kirjan kansia suljetaan.

Siitä huolimatta: Rauhaisaa keskikesän juhlaa .